eeli aalto CITIZEN PETER

Peter von Baghin täyttäessä tänä vuonna 70, hänen kunniakseen LIKE on julkaissut kaksi isoa teosta kuvaamaan mikä mies Citizen Peter on, ellei joku ennestään satu tietämään. Toinen käsittelee Petteriä ja hänen tekemisiään, toinen on suurteos Chaplinista: "Olen halunnut hahmottaa kokonaiskuvan Chaplinin tuotannosta ja tekijyydestä", sanoo Bagh.

Nämä kaksi kirjaa panevat lukijan pään pyörälle. Petteriä ei voi verrata kehenkään toiseen, kukaan ei tiedä elokuvasta niin paljon, koska hän tietää kaiken. Siltä minusta on aina tuntunut. Melkein 500 sivua Chaplin tutkintaa ja tulkintaa on ainutlaatuinen maailmassa. Siinä on Tietofinlandian arvoinen teos!

Antti Alanen ja Olaf Möller ovat toimittaneet varsinaisen Sammon salaisuuden eli kirjallisen selvityksen millainen mies Peter von Bagh on kansainvälisen cinefilian perspektiivistä. "50 lahjakasta ihmistä osallistui kirjan tekoon innostavilla teksteillä ja kuvilla haluten näin myös onnitella syntymäpäiväsankaria."

Citizen Peter luo paitsi elävän kuvan Petteristä myös etevän kuvauksen lähihistoriasta 1960-luvun undergroundista nykypäivään. Kirjoittajat todella tuntevat henkilön ja alan mistä kirjoittavat. Asiat ilmaistaan niin kuin ne olivat ja tapahtuivat. M. A. Numminen kertoo mitä kolme "Esiintyvät sosiologit" nimellä toimivaa radikaalia eli Petteri, Pekka Gronow ja M.A. saivat aikaan.

Petteri sai 60-luvun lopulla aikaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kokoillan leffan: "Kreivi". Sen huima idea ei mennyt läpi meillä vaikka olisi voinut olla alku toisenlaisen elokuvan ja Petterinkin syntyyn. Muistan elokuvan nähtyäni ajatelleeni, että nyt Petteri nousi uuteen ulottuvuuteen filmeissään.

Jukka Lindfors tuo esille tärkeän puolen Petterin osuudesta iskelmän nostamisessa sille kuuluvaan arvoonsa "kansakunnan salattuna muistina". 1970-luvun alkuvuosina Petteri tuotti ahkeraan tahtiin radio-ohjelmia, joissa musiikilla oli olennainen rooli. "Von Baghin Elvis!-biografian ja samoihin aikoihin ilmestyneen Olavi Virta-kirjan esseistinen ja kulttuurihistoriallinen ote oli elokuvakirjallisuudessa tuttua mutta aukoi suomalaisessa musiikkikirjoittamisessa ehdottoman uusia uria".

Kaisa Korhonen kirjoitti Ylioppilaslehteen 1965: Ystävälleni Peter von Baghille, / Ylioppilaslehden ja Parnasson filmikriitikolle, suurelle suomalaiselle / sanankäyttäjälle, haluan antaa / filmikameran, jotta hän tekisi hyvän / suomalaisen elokuvan. Tässä aihe: / Oulu. Lapsuus. Niityt keskusmielisairaalan / ympärillä; ankara isä. Yhteiskunnan / painostus...

Se oli ennustus, joka toteutui. Huhtikuussa 2013 oli "Muisteja" nimisen mestarillisen elokuvan maailmanensi-ilta Oulussa. Citizen Peter-kirja sisältää suunnattoman määrän ystävien kirjoittamia muistikuvia Petteristä ja hänen tekemisistään, joita on riittänyt näihin asti ja riittänee edelleen.

Vastaanottaessaan 4. 5. 2013 San Franciscossa Mel Novikoff Award palkintoa, Pacific Film Archiven kuraattori emerita Edith Kramer esitteli Petterin: "Mel Novikoff -palkinnon saajina on vuosien varrella ollut elokuva-alan osaajia laidasta laitaan: elokuvan tekijöitä, tuottajia, kriitikkoja, historioitsijoita ja arkistojen asiantuntijoita, - Peter von Bagh on KAIKKEA TÄTÄ!"

eeli aalto REIDARIN KANSSA

On kaksi asiaa, missä minua ei unohdeta. Toinen on paskan heitto Oulun kaupunginteatterissa, (TV-elokuva Paskajuttu 1987), toinen on  Reidarin taiteen ja henkilön kuvaaminen: TV-elokuva "Reidarin värilliset aistimukset" 1973 ja kirja 1976. Nämä henkilöt ja tapahtumat tulivat osakseni, koska satuin olemaan paikalla.

Paskajuttu keräsi telkun ääreen 800 000 katsojaa ja Reidarin TV-elokuvaa pyöritettiin monina uusintoina kotimaassa ja lisäksi mm. Italiassa, Saksassa, Ruotsissa, Virossa, Tshekkoslovakiassa, Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa.

1975 Reidar nimitettiin professoriksi. Siitä seurasi melkoinen rumba hänen ympärilleen. Reidarilla ei ollut harmainta aavistusta, miten hänen uudessa asemassaan tulisi käyttäytyä. Pitikö hänen, persmäkeä tunturin kupeessa laskettelevan, ryhtyä harjoittelemaan slalomia tms.

Eräänä iltana 1975 minulle soitti WSOY:n toimitusjohtaja Hannu Tarmio kysyen ryhtyisinkö kirjoittamaan kirjaa Reidarista. Silmät olivat pudota päästäni. Yleensä näille suurille kustannusjohtajille oli tehtävä monet temput ovia raapien ja anoen pääsyä kirjailijoiden joukkoon. Minulla ei ollut sellaista lahjakkuutta eikä tarvetta.

Selitin Tarmiolle etten ollut kirjailija enkä edes haaveillut kirjailijan urasta. Reidarilla on kirjailijaystäviä vaikka kuinka paljon, kysykää heiltä! Tarmio siihen ettei Reidar hyväksy muita kuin minut kirjoittajaksi. Ei auttanut kapinoida vastaan.

Tunsinhan minä Reidarin Ateneumin ajoista lähtien 1949. Hän lopetteli opintojaan Suomen Taideakatemian Koulussa, minä aloittelin. Rosa Liksom, joka Reidarin tavoin on suuri tietäjä ja nero, kuvaa tapaamistamme taideakatemiassa näin: "Katon ko Aalon Eeli maalaa ja aattelen, että tuohan on jo valmis maalari minhuun verrattuna."

Me sitten aloimme Reidarin kanssa yhdessä valmistamaan kirjaa hänestä ja hänen taiteestaan. Istuimme yhdessä hänen töittensä äärellä. Minä annoin mankan pyöriä tunti tolkulla ja kuuntelin Reidarin kertomusta töistään ja niiden synnystä. Minulla on dokumentaristin sielu, halusin löytää Reidarin äänen kirjoittamalla. En tietenkään ryhtynyt Lapin kieltä matkimaan.

Kun Reidarille ei kelvannut kuvaajaksikaan edes Matti Saanio, minä ehdotin Simo Ristaa, kuvanveistäjien Ben ja Essi Renwallin poikaa. Simon kanssa kävimme kuvaamassa Särestössä sarjan parasta Reidaria. Komea kirja siitä tuli.

Kun nyt avautuu Reidarin iso näyttely Oulun taidemuseossa (27.9.2013), lupauduin kertomaan TV-elokuvan ja kirjan taustoista. Kävin Reidarin taidemuseon sivuilta ja Wikipediasta tarkistamassa, mitä yhteistyöstäni Reidarin kanssa mainittaisiin. Paitsi että silmäni putosivat päästäni, myös mykistyin.

Reidarin oma museo ei tiennyt yhteisestä kirjastamme mitään. Oikeiden kirjailijoidan teokset lueteltiin, mutta Reidarin oma kirja kuvineen oli reputettu!

eeli aalto SYDÄMEN ASIALLA

Toissa aamuna tunsin sydämeni lepattavan. En usko sen johtuneen Nokian kaupoista, vaikka arvelinkin Elopin vetäneen nokialaisia nenästä. Mittasin verenpaineen: oho, yläpaine oli romahtanut alle sataan. Pulssi sensijaan oli kivunnut sadan yläpuolelle.

Ei kun terveyskeskukseen! Sieltä olen vuosikymmenet saanut hoidot pulmiini. Kempele ei ole liittynyt muihin kuntiin, siksi kaiketi asiat hoituvat. Minut pyydettiin jäämään terveyskeskuksessa sijaitsevaan kunnansairaalaan tutkimuksia varten.

Sydämessäni todettiin eteisvärinä tai eteislepatus eli lääkärislangilla flimmeri. Yhdellä betasalpaajaa sisältävällä tabletilla lepatus muuttui normaaliksi sykkeeksi. Minulle päätettiin aloittaa Marevan-hoito. Nuorikin voi saada flimmerin monista syistä johtuen. Meikäläiselle riittää syyksi vanhuus. Eteisvärinä ei sinänsä ole kovin vaarallinen, mutta se voi johtaa aivo- tai sydäninfarktiin. Hoidolla pyritään ohentamaan veren liian voimakasta hyytymistä.

Vuorokausi kunnansairaalassa on hyvin mielenkiintoinen kokemus. Huonetoverini oli varmaan minun ikäiseni mies. Hän ei saanut sanaa suustaan yrittäen epätoivoisesti kiivetä kaiteiden ylitse sängystä pois. Kuulin hoitajien puheesta, että hän pääsisi huomenna "kotiin", so. vanhainkotiin.

Valveilla hän puhui jatkuvasti itsekseen. Sanoista en saanut selvää, ainoastaan ravihevoset toistuivat miehen muistissa. Odotin uteliaana millainen yö oli tulossa. Iltalääkkeet tekivät kuitenkin tehtävänsä. Yö oli rauhallinen. Minä en unilääkkeitä tarvitse.

 Potilaissa näyttäisi olevan huomattava joukko vanhainkotiin pääsyä odottavia. Harvoin olen aterioinut yhtä hiljaisessa pöydässä. Kaikki olivat kääntyneet sisäänpäin. En kuullut moitteita. Hoitajat tekivät parhaansa syöttääkseen potilaita, jotka eivät itse kyenneet.

Sairaala on hyväkuntoinen ja siisti. Panin merkille, kuinka esim. siivoojat toimivat ruoka-aikoina tarjoilijoina. Henkilökunta tekee kovaa työpäivää. Käytäviltä kuului iloinen puheen sorina. Tutkimusten jälkeen sain tarkan ohjeistuksen Marevan-hoidosta.

Kansalaiset vastustavat kuntaliitoksia. Ne hävittäisivät tällaisenkin pienen sairaalan. Kotiin tultuani näin  TV:stä,  kuinka pääministeri eduskunnassa vakuutti kuntaliitosten olevan täysin vapaa-ehtoisia. Vasta sitten, jos kunnat eivät liity vapaa-ehtoisesti, ne pakotetaan siihen.

Miksi kansanedustajat puhkesivat nauramaan?

eeli aalto/ Harry G. Frankfurt PASKAPUHEESTA

Lueskelen  hauskaa, mestariteokseksi luokiteltua emeritusprofessori Harry G. Frankfurtin tutkielmaa, jonka nimi on ytimekkäästi PASKAPUHEESTA. Vaikka ilmiö on mitä yleisin, sitä ei ole tutkittu niin paljon kuin valehtelua tai humpuukia. Näillä kolmella on yhteisiä piirteitä, jotka kuitenkin ovat erotettavissa toisistaan.

"Aionkin nyt ryhtyä muotoilemaan teoreettista näkemystä paskapuheesta lähinnä kokeilevan ja tutkivan filosofisen analyysin keinoin", kirjoittaja lupaa. Ilmaisua paskapuhe käytetään usein haukkumasanana, jolla ei ole tarkkaa kirjaimellista merkitystä.

Mainonta ja markkinointi sekä politiikka voisivat kirjoittajan mielestä olla paskapuheen eittämättömänä ja klassisena tyyppiesimerkkinä. Noilla aloilla työskentelee erittäin korkeasti oppineita käsityöläisiä, jotka käyttävät apunaan markkinatutkimusta, mielipidemittauksia ja psykologisia testauksia.

Paskanpuhuja ei suoranaisesti valehtele, mutta yrittää selitellä asioita parhain päin. Yleensä hän joutuu selittämään asioita, joita ei tunne. Kuvitellaan kulttuuriministeri, joka ei ole kiinnostunut eikä niin ollen tiedä korkeakulttuurista mitään - pitämässä juhlapuhetta asiantuntijoille. Paikallaolijat toteavat hetikohta ministerin puhuvan lööperiä. Hän esittää tietävää vaikka ei tiedä.

"Tämä välinpitämättömyys totuuden vaalimisen suhteen - piittaamattomuus siitä, miten asiat todella ovat - on käsittääkseni paskapuheessa olennaista". Kun puhetta luonnehditaan tyhjäksi (hot air), tarkoitetaan, että puhujan suusta tulee pelkkää sitä eli lämmintä ilmaa. Tyhjä puhe sopii synonyymiksi paskapuheelle tai bluffaamiselle.

Ote Eric Amblerin romaanista Dirty Story kertoo esimerkin: " Vaikka olin vasta seitsemänvuotias kun isäni tapettiin... Ensimmäisten asioiden joukossa hän opetti minulle tämän: Älä koskaan valehtele, jos voit keplotella tilanteesta puhumalla paskaa." Opetuksena on, että valehtelun ja paskanpuhumisen välillä on merkittävä ero, jälkimmäinen on suositeltavampaa kuin edellinen.

Kiinni jäämisen seuraukset eivät yleensä ole paskanpuhujalle yhtä vakavat kuin valehtelijalle. Paskapuheeseen suhtaudutaan sallivammin kuin valheeseen. Paskapuhe ei varsinaisesti vääristä asioita, joihin se viittaa. Valehtelu taas antaa väärän kuvan olemalla perätöntä. "On mahdotonta valehdella, ellei usko tietävänsä totuutta. Paskapuheen tuottaminen ei vaadi vastaavaa uskoa".

Frankfurtin mielestä paskapuhe on valehtelua suurempi totuuden vihollinen. Miksi paskapuhetta on niin paljon. Sitä ei voi välttää kun joutuu tilanteen pakosta puhumaan tietämättä mistä puhuu. Samankaltaisia tilanteita syntyy siitä laajalle levinneestä käsityksestä, että "demokraattisen valtion kansalaisella on velvollisuus muodostaa mielipiteitä kaikesta, mikä liittyy hänen maansa asioiden hoitoon".

eeli aalto MINÄ MINUSTA

Harhailtuani jonkin aikaa facebookissa minun on mentävä itseeni. Selvitettävä kuka olen ja mitä se on kun ikä painaa. Jos joku väittää ettei ikä paina 8-kymppisenä, hän valehtelee tai on hoidon tarpeessa. Minua nuorempi tuttu sanoi ajokorttia uusiessaan lääkärille, ettei häntä vaivaa mikään. Lääkäri ei uskonut, vaan pani verikokeeseen. Paljastui diabetes ja molemmat silmät piti leikata ettei sokeutuisi kokonaan.

Se mitä jotkut erehtyvät kutsumaan vanhuuden viisaudeksi, on väsymystä. Kuka hyvänsä vaikuttaa viisaalta, jos älyää pitää suunsa kiinni. Minä en jaksa ottaa kantaa nyt parhaillaan riehuvaan epidemiaan, missä heilutellaan monivärisiä lippuja tai maalataan kynnet erivärisiksi. Minulla lähinnä tulee mieleen sateenkaarihallituksemme, joka ei monivärisyytensä takia saa mitään aikaseksi.

Tiedän toki kysymyksen liittyvän tavalla tai toisella homoihin ja lesboihin; millä tavalla, on jäänyt epäselväksi. Päivänselvää sitävastoin on, että asia on in. Lapsetkin huorittelevat ja homottelevat toisiaan, vaikka eivät tiedä mitä se tarkoittaa. Luulen etteivät kaikki aikuisetkaan.

No minä ainakaan en ole homo. Tiedän sen siksi, että ystäväpiiriini  kuuluu aitoja sellaisia. He ovat  tavallista fiksumpia. Lieneekö syy siinä, että ovat saaneet varoa ominaispiirrettään. Sellainen panee ajattelemaan eikä se ole kenellekään pahaksi.  Ei täällä tietääkseni ketään ole vankilaan pantu homoudesta. Eihän Suomessa eroteta edes pappeja kirkosta, vaikka väittävät ettei Jumalaa ole. Mistä he tietävät ettei ole. Einsteinkaan ei mennyt sellaista väittämään. "Jumala ei pelaa noppaa", hän sanoi.

Minä kuulun kirkkoon ja journalistiliittoon. En ole eronnut eikä kummastakaan ole potkittu pois. Mihinkään taiteilijaseuraan tai -matrikkeliin en kuulu. Olen kuulunut, mutta nimeni on pyyhkiytynyt jostakin syystä pois. Soitin Suomen taiteilijaseuraan kysyäkseni, miksi he olivat poistaneet nimeni taiteilijamatrikkelista. Haluan vain tarkistaa onko se tapahtunut vahingossa vai tarkoituksella.

Sihteeri ei tiennyt. Hän kehotti minua laittamaan anomuksen ja pyytämään suosituksen joltakin pätevältä taholta. Kysyin keneltä minä voisin hakea suositusta. Hän sanoi, että esim. Oulun taiteilijaseuralta. Olin seuran perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja, mutta nimeni on kadonnut heidänkin jäsenluettelostaan. Koetin valistaa, että nykyisin näkee yhtä ja toista taiteilijoiden tekemisistä netistä. Ehkä kuitenkin poistan kotisivuiltani Taiteilijamatrikkelin osoitteen, olisiko parempi niin?

On se parempi niin, sanoi sihteeri. Olimme molemmat helpottuneita.

eeli aalto HELI SLUNGA Orjan kirja

Kun tulee oikein ankara sanojen nälkä, on tartuttava runokirjaan. Siinä eivät auta vieraasta kielestä käännetyt sanat. On mentävä omaan kieleen, löydettävä sanojen maku, haju ja merkitys niin kuin joskus lapsena maistuivat ojien penkoilta poimitut mesimarjat.

Heli Slunga tarjoilee Orjan kirjassa ravitsevia ja merkitseviä sanoja. Runoilija on kaaosmaagikko. Niin on, ... / hän riisuu strassistringit minkinkarvatekoripset/ tykkikomppanian edessä, maa tärähtää valonheittimet huojuvat/...

Kun runoilija ikäänkuin kertoo itsestään, sanat saavat väistämättä yleisen merkityksen: Mitä on olla rajatilapersoona, melanooma, / viettien ja impulssien verkossa reuhtova maanikko/...miksi kohtuus & moraali & järki ovat aina hukassa, / tukka takussa, polvet veressä tai kurassa, /...

Naiskirjailijat, - runoilijat ovat ottaneet ( sitä ei ole annettu) itselleen heille kuuluvan vapauden sanoa, kertoa miltä elämä oikeasti maistuu: ...ajattelen: / tämän on riitettävä / lapsille kuin aikuisille: /puhu niin tottta kuin uskallat

Edelleen on pidettävä varaus: puhu niin totta kuin uskallat. RAKKAUDENTUNNUSTUS KENELLE TAHANSA on yksi kokoelman komeimpia runoja. En muista toista yhtä alastonta, yhtä paljastavaa ja julmaa kuvausta naisen kaipuusta miehen luo ja sitä kautta itsensä ymmärtämiseen.

Hämärtyvässä illassa, näyteikkunoiden ja katulamppujen katkussa / tuijotan vastaantulevia, mietin, voisiko tuosta / ... olla mieheksi johon voisin takertua/ ...

Miehet eivät aisti tuijottavan naisen pedon silmiä, eivät aisti mitään, menevät vain menojaan. Sanat ja säkeet muuttuvat kuviksi, itseironiaksi:  miehet eivät tunnista hänen erityislaatuaan meikkien alta eikä hän vaadi paljoa: /vain että mies on sokea muille naisille / mutta löytää minut / Rubensin maalauksesta.

Lappi hyökkää päähäsi / keskellä Pariisia, .../  Muistan tuon tunteen Pariisin ajoiltani. Aloin kaivata suomenkieltä niin paljon, että hätätilassa menin katsomaan Ingmar Bergmannin Kesä Monican kanssa elokuvaa  kuullakseni edes ruotsia, mutta se oli dubattu ranskaksi - tietenkin.

Orjan kirja tarjoaa rautaisannoksen suomenkieltä ja naisen mieltä. Molemmat saavat uusia ja syvempiä merkityksiä. Niiden seurassa viihtyy. Heli Slunga kirjoittaa niin totta kuin uskaltaa ja hän kyllä uskaltaa.

eeli aalto HYVÄT SITEERAUKSET

Nyt tiedän, kuinka valitset siteeraukset kirjoituksiisi, sanoi Erno Paasilinna kerran kirjahyllyni edessä. Pudotat vain jonkin kirjan lattialle ja valitset avonaiselta aukealta sopivan ajatuksen. Sitten hän purskahti ernomaiseen nauruun.

Erno ei voinut uskoa, että olisin kahlannut klassikot läpi etsiäkseni ajatuksia. Jätän lukijan pääteltäväksi oliko Erno oikeassa, mutta päätin kokeilla millaista jälkeä tulisi, jos tekisin hänen heittonsa mukaan. Ottaisin minkä hyvänsä kirjan sattumalta ja avaisin sen summan mutikassa.

Nuoruus on jo hyvän aikaa merkinnyt minulle lyyristä ikää, toisin sanoen ikäkautta, jossa yksilö, lähes täysin itseensä keskittyneenä, on kykenemätön näkemään, ymmärtämään tai arvioimaan ympäröivää maailmaa selvästi. (Milan Kundera, Esirippu, 2013).

Neuvokkaat vanhimmat nousivat silloin, / sanoivat sanansa :  Gilgameshille: / "olet nuori, Gilgamesh, tunteesi kantavat sinua kanssaan: sinä et tiedä, olet perhosen poika! (Gilgamesh, maailman vanhin eepos. suomentaja Jaakko Hämeen-Anttila, 2000)

Sitkeästi ponnisteleva joogi, / joka on puhdistunut synneistä/ ja täydellistynyt monen elämän kautta,/ saavuttaa perimmäisen päämäärän. (Bhagavadgita, suomentanut Mari Jyväsjärvi 2008).

Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille harrastuksilleen varsinkin sen jälkeen kun hän oli tullut takaisin maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen Caesarilta. (Marcus Tullius Cicero 106 eKr. - 43 eKr, Vanhuudesta).

Vain keskinkertaisilla on toiveita jatkuvasta olemassaolostaan, sukunsa säilymisestä, - he ovat tulevaisuuden ihmiset, ainoat eloon jäävät; "olkaa niinkuin he! tulkaa keskinkertaisiksi!" (Friedrich Nietzshe, Hyvän ja pahan tuolla puolen, Otava 2012).

Mikäli oikein ymmärrän, on todella pätevät syyt uskoa kaikkien kaistapäiden olevan Jumalan erikoissuosikkeja. (Erasmus Rotterdamilainen 1466-1536, Tyhmyyden ylistys, Karisto 2010).

Mutta kun tuommoisen kansainvaltion laajentuessa kovin suureksi, maan ääriin ulottuvaksi, sen hallinnon ja samalla sen yksityisten jäsenten suojelemisenkin täytyy käydä lopulta mahdottomaksi, ja kun toisaalta taas ryhmä tuollaisia yhtymiä aiheuttaa uudestaan sodan tilan, niin on itse ikuinen rauha aate, joka ei ole toteutettavissa. (Immanuel Kant 1724-1804, Ikuiseen rauhaan, Karisto 2000).

Joo, Kyllä miltä hyvänsä merkittävän kirjan aukeamalta hyvän lauseen löytää, mutta harvoin se taitaisi osua kirjoittamaani aiheeseen. Tuo Immanuel Kantin päätelmä ikuisesta rauhasta, joka ei ole toteutettavissa, antaisi ajattelemisen aihetta, jos teemana olisi Euroopan unioni. Sen eräs pääajatus oli luoda Eurooppaan tila, missä sota ei koskaan enää olisi mahdollinen.

Ville Ranta KYLLÄ EIKÄ EI

Oulua on kuvattu kirjallisuudessa monipuolisesti hamasta Saara Wacklinista lähtien, mutta kuvallinen ilmaisu on ollut vähäistä. Hiljan Peter von Bagh julkaisi hienon elokuvan "Muisteja" 1950-luvulta. Se oli paitsi hänen lapsuutensa omakuva, myös Oulukuva. Nyt Ville Ranta sarjakuvakirjallaan "Kyllä eikä ei" siirtyy 1800-luvun Ouluun.

Kirja on uskomattoman hieno ja tarkkanäköinen historiallinen romaani. Sitä voi selata kuvakirjana muuten vain, tai aistia vanhan Oulun heräävän henkiin kuin kumpujen yöstä oikeasti ja todellisena. Minun piti ensimmäisenä tarkistaa Oulun historiasta pitävätkö kirjan tapahtumat paikkansa. Joo, nuo henkilöt olivat olemassa, Wiikkosanomat lakkautettiin, Pietarista tuli keisarin viesti kuin Jumalan sana jne.

Kirjan todellisuuspohja on hämmentävä. Opettaja H. Nyman tiedettiin iloluonteiseksi mieheksi, joka oli aina paikalla siellä missä juhlittiin. Tiedettiin myös hänen makaavan taloudenhoitajansa kanssa. Mutta kun Ranta näyttää lihaksi muuttunein piirroksin, mitä tapahtuu, kun hurjien juhlien jälkeen opettaja päihtyneenä vannoo parantavan tapansa suistuen kuitenkin lemmenleikkeihin taloudenhoitajansa kanssa, ... kohtaus on vaikuttava.

Tai kun murkkuikäiset sisarukset Bina ja Maria pohtivat: "tuleeko sinulla koskaan mieleen se, miten kaikki pian kuolee?" He pohtivat mitä kaikkea voisi tehdä. Maria päättelee ettei aikuisena voi tehdä mitään sen enempää. Päin vastoin, elämä on todennäköisesti vielä rajoitetumpaa. Kun vanhempien silmä välttää he juoksevat  Hupisaarille, riisuutuvat ja kirmaavat rantaveteen.

Seuraa yksi kirjan upeimpia visuaalisia jaksoja, sivut 147- 151. Lämmin keltaoranssi väri korostaa tyttöjen kisailua vedessä. Se on kuin villi tanssi, joka tytöt yllättäen päättyy heräävään eroottiseen kosketukseen ja suudelmaan. Ne ovat tuomittavia tunteita, jotka ajavat ahdistukseen ja synnin tuntoon. Kaupungin ahdistavuus korostuu Rannan värivalinnoissa. Varsinkin talvinen, pimeä Oulu on uhkaavan sinimusta. Valistus ja herännäisyys ovat törmäyskurssilla.

Kaunis Maria palaa Ouluun pitkän poissaolon jälkeen. Kun iso purjealus lähestyy kaupunkia, alkaa satamaan lunta. Me palaamme kotiin, hihkuvat nuoret naiset. Maria sekoittaa oululaismiesten päät tervaporvareiden bileissä. Opettaja Nyman sepustaa rakkauskirjettä, mutta kaunotar ei päästä ketään lähelleen. Kirjan lopussa selviää romaanin arvoituksellinen nimi "Kyllä eikä ei".

Ville Rannan hallussa on taikasivellin. Sarjakuvakirjan tekeminen pitää sisällään valtavan työmäärän. Jälki on kauttaaltaan hallittua, elämän raadollisuuden takaa paistaa tekijän hymy. Tuntuu kuin hän ajattelisi, että lukekaa, katsokaa ja tulkitkaa kuinka haluatte. Elämä on tällaista.

Kuvitelma hyvästä

Joskus mieleeni palaa thaimaalainen prinssi, joka asui naapurihuoneessa alivuokralaisena, kuten minäkin Montmartrella Pariisissa. Hän oli nuori, kuten minäkin. Tervehdimme toisiamme kohteliaasti, vaihdoimme muutaman sanan kohdatessamme käytävällä. Hänellä oli seuralaisenaan kaunis pariisilaistyttö, minulla Airin valokuva työpöydällä.

Kysyin kerran, kuinka hän menettelee tytön kanssa palatessaan Thaimaaseen, ottaako mukaan? Hän kohautti olkapäitään, "tyttö jää tänne". Hänelle se ei näyttänyt olevan ongelma. Minulle  olisi vastaavassa tilanteessa. Enkä ollut tullut Pariisiin etsiäkseni naista. 

Minulla oli kuvitelma Pariisista taiteen lähteenä. Halusin päästä sisälle siihen maailmaan. Uskoin sellaisen olevan olemassa kunhan vain etsin. Se vei kaiken aikani, voimani ja rahani. En käynyt yökerhoissa, Moulin Rougessa enkä seurustellut katunaisten kanssa Pigallella. Ne kaikki olivat kuin tarjottimella. 

Markus arveli Jumalan löytyvän itseään tutkistelemalla ja uskomalla. En ole varma, luulen sen olevan vain kuvitelman Jumalasta. Thaimaalainen prinssi oli varmaan yhtä vilpitön kuin minäkin. Kuvitelmamme hyvästä vain olivat erilaiset. "Ihmisen aivoitukset tähtäävät korkealle vain silloin kun ne tähtäävät saavuttamattomaan", kirjoitti Vilho Lampi.

Minä huomasin ennen pitkää tähtääväni saavuttamattomaan. Ei ollut olemassa sellaista taiteen katukahvilaa, johon olisi voinut muina miehinä mennä kuuluisuuksien seuraan. Oli vain tuhansittain eri puolilta maailmaa tulleita yksinäisiä etsijöitä. Picasso sanoi ettei hän etsi, hän löytää, mutta hänkin oli muuttanut pois Pariisista.

Lienenkö koskaan missään milloinkaan ollut niin yksinäinen kuin sinä talvena. Mitä enemmän tutkin taidetta, sitä kauemmas se tuntui pakenevan. Lopulta Ihmisen museossa ymmärsin, että olin etsinyt sellaista mitä ei ollut olemassa: kuvitelmaani taiteesta.

Varmaan Jumalaansa etsivä uskovainen joutuu monesti pettymään huomatessaan todellisuuden olevan toisenlainen kuin hänen kuvitelmansa. Jumala ei yksinkertaisesti toimi hänen toiveittensa mukaisesti. Lieneekö koko Jumalaa edes olemassa, hän tuskailee.

Ymmärsin niitä suomalaisia taiteilijoita, jotka olivat tulleet tai joita oli tuotu "maitojunalla" takaisin kotimaahan. Oli lähdetty suurin toivein ja kuvitelmin valloittamaan maailmaa. Kun Pariisi koko eurooppalaisine sulatusuuneineen kaatuu syliin, siinä kaatuvat myös kuvitelmat.

Tosiasioiden opiskelu on kovaa koulun käyntiä. Se asettaa ihmisen oikeaan mittasuhteeseen. On se Jumala olemassa vaikka ei suostukaan palvelijaksi eikä täytä kuvitelmaa hyvästä. Taidekin on totta. Se vain on toisenlaista kuin kuvitelma siitä.

Älkää hyvät ihmiset kirkkoa mollatko

Kaikkea olemassa-olevaa ei tarvitse eikä kannata "uudistaa", muuttaa tai hävittää pelkästään uudistamisen vuoksi. Kirkko ja armeija esimerkiksi ovat sellaiset. Kaikilla mailla ja kulttuureilla on uskontonsa, siitä ei pääse mihinkään. Kommunismi Venäjällä ja Kiinassa yritti tehdä uskonnon tarpeettomaksi, mutta toisin kävi. Kommunismi osoittautui tarpeettomaksi.

Kun uusi paavi asetettiin virkaansa, maailman poliittiset valtiaat olivat nöyrästi juhlistamassa tilaisuutta. Olisi tyhmää kieltää ja vähätellä tosiasioita. Kun meillä lestadiolaiset tai körttiläiset kokoontuvat kesäjuhliinsa, poliittiset puoluekokoukset eivät ole mitään niiden rinnalla yleisömäärissä.

Kirkko tarjoaa vertaansa vailla olevat puitteet kasteesta hautajaisiin. Kirkosta eronneetkin ja ateistit tahtovat tulla haudatuiksi siunattuun maahan. Kirkkohäät ovat suurta muotia, homot ja lesbot haluavat tulla kirkon siunaamiksi. Rokkimuusikot herkistelevät perinteisin joululauluin kirkoissa. Nuoret menevät innoissaan rippileireille.

Sukututkimus on internetin vaikutuksesta yleistynyt. Mistäpä muualta kuin kirkonkirjoista etsitään tietoa esivanhemmista. Valistunut matkailija käy ihmettelemässä valtavia kirkkorakennuksia maailmalla, olivatpa ne suurkaupungeissa tai pienissä kylissä. Keskiaikaiset kivikirkot Uudellamaalla ovat ihmeellisen kauniita made in Finland tuotteita.

Kotikyläni merkittävin rakennus on maan neljänneksi vanhin puukirkko. Se on oiva Matti Härmän pohjalaista kirkonrakennustaitoa edustava rakennus Mikael Toppeliuksen koristamin maalauksin. Kun kuulee epäiltävän onko suomalaista identiteettiä olemassakaan, sopii käydä katsomassa näitä rakennuksia.

Suomalaista identiteettiä luotiin jo keskiajalla, kun Mikael Agricola väänsi Raamattua Suomen kielelle. Epäiltiin ettei Jumala ymmärrä suomea. Kyllä se ymmärtää Suomen kielen joka taitaa kaikkein mielen, väitti Agricola. Ilman identiteettiä ei myöskään historian hämärästä noussut Kalevala olisi mahdollinen.

Kirkko edusti hallitusvaltaa aikana, kun omaa keskushallintoa ei vielä ollut. Saarnastuolista käsin paitsi heristeltiin nyrkkiä syntiselle kansalle, myös opastettiin ja välitettiin tietoa suuren maailman keksinnöistä. Papit olivat tärkeä linkki mm. maatalouden kehittämisessä.

Viime vuosina kirkko on antanut sosiaalista apua hätää kärsiville tapauksissa, jotka kuuluisivat valtiovallalle.

Karavaani kulkee ja koiria tarvitaan

Yhteiskunta on paska ja virkamiehet ja viranomaiset sen pikkusieluisuuden konkreettisin ilmentymä! Ilman noita paskoja maailma olisi ihan kelvollinen paikka, ja kyllä virkamiehet ja viranomaiset vielä menisivätkin, kunhan pitäisivät edes turpansa kiinni eivätkä puuttuisi asioihin! 

Leif Salmenia lainatakseni: "Maatamme on siunattu ylenmääräisellä joukolla pikkusieluisia lainsäätäjiä ja viranomaisia, ja sormet syyhyten he pyrkivät puuttumaan niihin viimeisiin harvoihin käyttäytymismalleihin, jotka eivät sovi erilaisten yhteishyvän valiokuntien yhtä lailla parasta tarkoittaviin kuin totalitaarisiin strategioihin. Ellemme pysty estämään heitä, voimme - ja meidän pitääkin - edes halveksia heitä. Ellemme pane vastaan, he ennen pitkää vievät meiltä hengen."

Leifin eduksi tähän pitää lisätä vielä seuraavan kappaleen alku: "Olin siis varsin tympääntyneessä mielentilassa."

Tuo kuitenkin kuvastaa hyvin sitä, miltä keskivertoduunarista tuntuu. Tai ainakin niin olen ymmärtänyt sosiaalisen median kautta saamastani informaatiosta. Tuollainen on varma tie tukijoiden saamiseksi, koska jokaisen on helppo ymmärtää se, että meitä tavallisia ihmisiä sorretaan, virkamiehet on perseestä, EU vie meidän rahat ja meidät pakotetaan tupakoimaan sateessa perkele.  

Mistä ihmeestä tällainen sotaisa vastakkainasettelu oikein johtuu? Välillä käy mielessä, että johtuuko se joidenkin ihmisten tarpeesta tuoda provosoimalla omaa itseään esiin, koska osallistumalla varsinaisen työn tekemiseen se ei onnistunut. Pitäisikö meidän laittaa virkamiehet parin vuoden lomalle ja laittaa nämä valopäät hoitamaan asiat kuntoon?

Mitähän siitä tulisi? No, minä olen nähnyt mitä siitä tulee. Siitä tulee se, että jo muutaman tunnin pähkäilyn jälkeen valopäät kävelevät ulos tuhisten, että ei teidän idioottien kanssa mitään voi tehdä. Sitten me idiootit jäämme sinne tekemään hommat loppuun, koska ne nyt kuitenkin pitää tehdä. Seuraavana päivänä saa sitten yleisönosastolta lukea, että "taaskaan ei tehty niinkuin järki sanoo".

Hullua tässä kaikessa on se, että ne valopäät on oikeassa. Hullumpaa se, että me idiootitkin tiedämme sen. Hulluinta on kuitenkin se, että asioita ei voi toteuttaa tuolla viisaalla tavalla, koska joku laki tai asetus estää sen. Idiootti ymmärtää sen, valopää ei. Idiootin mielestä lakia ja asetuksia tulee noudattaa jos ne on kerran luotu, mutta niitä voi yrittää muuttaa. Valopään mielestä niitä voi - ja pitääkin - kiertää tarvittaessa. 

Meitä kaikkia tarvitaan, idiootteja ja valopäitä. Heitäkin, jotka elävät meidän muiden maksamina. Sivistyneen yhteiskunnan yksi merkki on mielestäni se, että sallin hänen, jonka elämisen maksan verorahoina itse tekemälläni työllä, haukkua vapaasti itseäni (hehän eivät hauku niinkään tekemääni työtä, vaan minua). Se on viisasta, koska haukkumista kuuntelemalla pystyn parantamaan työni tuloksia ja sitä kautta itseni ja hänenkin elämän laatua. 

Karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Niin pitää ollakin, emme me virkamiehet siitä suutu, vaikka ajattelemattomuus joskus sapettaakin. Eräskin hyvä ystäväni kollegoineen huolehti viime viikonloppuna sinun ja minun, niin… koko Pohjois-Suomen turvallisuudesta. Vaikka onhan se kyllä hirveän pikkumaista. 

Jumalan ääni

Uskonto kuuluu alueisiin, joihin tällaisen amatöörin ei kannattaisi puuttua ollenkaan… ainakaan puhumalla tai kirjoittamalla siitä. Kovasti aihe kuitenkin nousee otsikoihin tämän päivän Suomessa milloin kirkosta eroamisiin, milloin naispappeuteen, milloin homouteen liittyvissä asioissa. Vaikka harrastelija olenkin, aihe kiinnostaa, joten tässä eräs näkökulma.

Kun muistelen ajassa taaksepäin, miten ja mitä itselleni on opetettu Jumalasta, Jeesuksesta ja toisista uskonnoista, se painottuu luonnollisesti kouluaikoihin. Siellä ensin alaluokilla saamaani uskonnon opetukseen, sitten lukiossa kirkkohistorian opintoihin. Jostain syystä se murkkuiän välimaasto on jäänyt näiltä osin enemmän hämärän peittoon. Sain kylläkin jälkeenpäin kuulla, että olin tuohon aikaan pahoittanut opettajani mielen aika usein. Onneksi hän oli opettajanani vielä lukiossakin, kun murkkuikä jo vähän hellitti.

Alaluokilla uskonnosta on jäänyt mieleen sekä vanhan että uuden testamentin tapahtumia erittäin myönteisellä tavalla. Opettaja kertoi Raamatun mukaisesti Mooseksen ja Jeesuksen elämään liittyvistä asioista kiehtovalla ja jännittävällä tavalla ja näytti aiheeseen liittyviä isoja seinätauluja. Me oppilaat saimme sitten vielä piirtää vihkoihimme tapahtumiin liittyviä kuvituksia. Muistan vieläkin joitakin piirroksiani, esim. kun Jeesus ratsastaa palmusunnuntaina aasilla Jerusalemiin ja kansa hurraa.

Keskeisimpinä asioina alakoulun uskonnon opetuksesta mieleeni on jäänyt hyviä asioita: lähimmäisen rakkaus, tasa-arvo, heikomman auttaminen, sen oikean vaihtoehdon valitsemisen silloinkin, kun se sotii omaa etua vastaan. Johtuuneeko siitä vai jostain muusta, että olen omille lapsilleni yrittänyt opettaa elämän tärkeimpänä ohjeena tätä: kun joudut hankalaan valintatilanteeseen, pysähdy aina siksi aikaa, että ehdit kysyä omalta sydämeltäsi, kumpi valinta on oikein. Silloin saat oikean vastauksen, aina.

Lukiossa opiskeltiin kirkkohistoriaa ja perehdyttiin paljon myös muihin uskontoihin. Murkkuiän jälkeen uteliaisuuteni näihin asioihin oli palannut ja opettajani mielen pahoittamisen sijaan saimmekin aikaan hedelmällisiä keskusteluja luokassa. Puhuttiin aika syvällisesti esimerkiksi siitä, voiko olla mahdollista, että vain meidän Jumala on se oikea ja kaikkien muiden väärä. Opettaja oli harras uskovainen, mutta toiminut vuosia Afrikassa lähetyssaarnaajana, joten hänellä oli aikalailla kokemusta ja taustaa. Koskaan en muista, että hän olisi kierrellyt tai vältellyt keskustelua vaikeistakaan aiheista ja useimmiten päästiin aika hyvään lopputulokseen käsittääkseni kaikkien mielestä.

Lukion uskonnon opetuksesta keskeisimpinä mieleen on jäänyt erilaisuuden hyväksymisen tärkeys, rakkaus lähimmäistä kohtaan ja se, että Jumala on kaikkialla ja kaikissa ihmisissä, olipa tämä luterilainen, katolinen, buddhalainen, hindu tai islamin uskoinen.
Ehkä Suomessa on muunkinlaisia uskonnon opettajia, kuin nuo omalle kohdalleni sattuneet. Jos on, niin toivottavasti hekin ovat omalla tavallaan saaneet kylvettyä myönteistä henkeä oppilaisiinsa, koska ainakin itse olen saanut noilta opettajilta paljon rakennusaineita omaan elämääni.

En tässä kirjoituksessani ole ottanut kantaa naispappeuden, homouden tai toisten uskontojen tuomitsemiseen tai kannattamiseen. Sanon vain, että pysähtykää niissäkin asioissa hetkeksi kuuntelemaan sydämenne ääntä, sitä ihan perimmäistä. Se perimmäinen on oikeassa eikä valehtele, koska se on Jumalan ääni. 

Leif Salmén: Maanalainen moskeija

Menin Oulun Akateemiseen kirjakauppaan ostaakseni Leif Salménin "Maanalaisen moskeijan". Arvelin sen olevan näytillä uutuuskirjojen pöydällä. Kun en löytänyt, kysyin. Myyjä kävi hakemassa sen erään pöydän alta. Mieleeni tulivat sota-ajat, kun parasta tavaraa kaupattiin tiskin alta.

Tottahan se on ettei Maanalainen moskeija ole akateeminen, yksikään "virassa oleva" ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa. Salmén kuuluu vihaisiin, kuten joku Pentti Linkola tai Erno Paasilinna. Heidän asiantuntemustaan eikä loistavaa kirjallista tyyliään kukaan kiellä. He vain eivät ole sisäsiistejä.

Maanalainen moskeija on kuin iso fresko tai bysanttilainen mosaiikkiteos. Se on julman kaunis. Se todentaa ne ajatukset, kertoo mistä on tultu tähän päivään, joiden keskellä ihminen funtsii olemassaoloaan. Onko kirjan nimi enne jostakin tulevasta, jää arvailtavaksi. "Kaikki entinen palaa jälleen."

"Uskomme täysin rinnoin edistykseen, joka aina samastetaan paremmuuteen, ja pidämme "kehitystä" onnellisuuden synonyyminä. Ihmiskunta muka viisastuu vanhetessaan. Mitä pitemmälle ihmiskunta kehittyy, sitä paremmaksi, oikeudenmukaisemmaksi ja solidaarisemmaksi se muuttuu... Ainoa ongelma piilee siinä, että tämä jokseenkin sokea edistysusko ei lainkaan vastaa todellisuutta. Se ei voi selittää, miksi 1900-luvusta kehkeytyi millä hyvänsä mittapuulla maailman historian ehdottomasti julmin vuosisata,..."

Jos kehityksen pitäisi johtaa  yhä vapaampaan, inhimillisempään ja parempaan yhteiskuntaan, kuinka on mahdollista kidutuksen hyväksyminen oikeusvaltioissa? Yhdysvallat näyttää mallia ja kaikkien demokratioiden äiti Iso-Britannia antaa apua. Ja mitä on sanottava merirosvouden yleistymisestä. " Ei voitu kuvitella t o d e l l i s u u t t a, jossa kidutuksen, riiston ja rikollisuuden kaltaiset ilmiöt mitä mielikuvituksellisimmissa muodoissaan ovat aina piilleet ylistetyn "edistyksen" taustalla."

Kun näihin vielä lisätään kansainvälinen huumekauppa, niin kertovathan ne että "yhteiskunnan peruspilarit ovat vajoamassa sankkaan liejuun, jonka olennaisia aineosia ovat ahneus, väkivalta ja häikäilemätön riisto". Finanssimaailma ja markkinat pyrkivät luomaan ylikansallisen järjestyksen, mutta kaikki politiikka on ja tulee olemaan kansallista niin hyvässä kuin pahassa.

Salménin esseitä lukiessa tuntee olevansa matkalla, jonka opas on sivistynyt. Hän vie lukijansa vaarallisiin paikkoihin, mutta tuo lopulta takaisin "turvalliseen" Eurooppaan, josta ei tiedä onko se saksalainen Eurooppa vai eurooppalainen Saksa.

Parhaita ikinä lukemiani suomalaisia esseitä!

Genre

Tuossa edellä mainitussa typeryysteoriassa on hankalinta minusta se, että kukaan ei voi tietää, onko sitä itse se typerys vai ei. Fiksuimmilla varmaan käy epäilys mielessä, typeryksillä ei. 

Jotenkin tuo kuitenkin tuntui sopivan aiheeseen. Enkä nyt tässä halua sanoa, että genre = typeryys, koska en ole oikein perillä asiasta. Kuitenkin, musiikkiin liittyy tietääkseni sellainen käsite, kuin ”genre”. Se taitaa olla itselleni se vaikein osa-alue musiikissa, koska en ole oikein koskaan oppinut ymmärtämään sitä mistään näkökulmasta. Yritän tässä nyt avata sitä itselleni viime aikaisten tapahtumien pohjalta.

Nyt näillä kilometreilla luulen käsittäneeni asian niin, että sillä voidaan helpottaa ihmisten elämää siten, että kertomalla genre kuulija voi päättää pitääkö hän musiikista vai ei. Jos biisi ei kuulu hänen genreen, niin sen voi skipata saman tien (ei tarvi paljon kuunnella tai ajatella).

Tänä vuonna tuli seurattua tangomarkkinoita enemmän kuin ennen. Tango kai kuuluu tangon genreen, ja siinä pitää sitten varmaan kaikkien osapuolten – varsinkin kilpailijoiden – toteuttaa genreä mahdollisimman tiukasti, mutta sopivan ”hauskasti rikkoen” (kuten kai falskisti laulaen?).

Finaaleihin pääsi niin naisten kuin miestenkin puolella kaksi genren rikkuria: Johanna Louhivuori ja Bablo, mutta kumpikaan ei päässyt taistelemaan voitosta Superfinaaliin saakka. Syy oli varmaankin tuo genreongelma. ”Tangolaulajan pitää kuulostaa tangolaulajalta”, piste! Vaikka sitten laulaisi epävireisesti (mitä nuo kaksi rikkojaa eivät tehneet).

Johanna teki musiikkia, ei genreä, ja se koitui hänen kohtalokseen. Bablo teki musiikkia, ei genreä, ja se koitui hänen kohtalokseen. Molemmat olivat monien mielestä sarjojensa parhaita, mutta kaatuivat siihen, että eivät sopineet genreen. 

Moni klassinen ammattilaulaja ei tykännyt näistä kahdesta ollenkaan. Toisaalta ymmärrän, toisaalta ihmettelen. Ymmärrän sikäli, että kun klassinen laulaja satsaa laulamisen tekniikkaan kaikkensa, niin eihän se voi olla oikein, että joku lauluoppeja rikkova pääsisikin esille.

Ihmettelyni taas tulee sieltä, että jos tämä klassinen laulaja kokee olevansa taiteilija, niin miten on mahdollista, että hän ei näe sitä taidetta, mikä noiden kahden taiteilijan esityksissä oli?

Niinpä niin. Tuo on juuri se, mitä en ole ymmärtänyt koskaan. Genre. Minulle on olemassa vain biisejä. Esimerkiksi Mozartin ”40. sinfonia” osoittautui tosi hienoksi biisiksi, samoin CCR:n ”Playing In A Travelling Band”, Juhani Pohjanmiehen ”Kuubalainen serenaadi” ja Kalle Fältin ”Varttii Vaille”.

Itselläni on työn alla pitkäsoittolevy, mutta jos pitäisi määrittää mihin genreen se kuuluu, menee sormi suuhun. Ne on lauluja, laulun poikasia, joilla on jotain kerrottavaa. Kai ne on sitten vaikka gospelia. Tai punkkia. 

Typeryys

Kansainvälisesti arvostettu italialainen taloushistorioitsija Carlo M. Cipolla (1922-2000) julkaisi 1976 rajoitettuna painoksena tutkimuksensa The Basic Laws of Human Stupidity. Hän oli löytänyt ihmisryhmän, joka tuotti ihmiskunnalle ylimääräisen taakan, lisäannoksen vaikeuksia joka päivä. Tutkimuksen taustalla oli pyrkimys tunnistaa ja neutralisoida eräs ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta varjostava pimeä puoli.

"Tämä ryhmä on paljon vaikutusvaltaisempi kuin mafia, sotateollisuus tai kansainväliset vallankumoukselliset voimat - se on järjestäytymätön, kartoittamaton joukko, jolla ei ole johtajaa eikä sääntöjä mutta joka toimii silti täydellisessä yhteisymmärryksessä kuin näkymättömän käden ohjaamana niin, että ryhmän jäsenet vahvistavat toistensa toimintaa."

Ryhmän nimi on Typeryys. Sen kokonaislukumäärä arvioidaan aina liian pieneksi. Kirjoittaja hämmästelee, että nekin joita on tottunut pitämään järkevinä ja älykkäinä, osoittautuvat häpeämättömän typeriksi. Hän ei lähde julkistamaan typerysten tarkkaa osuutta väestöstä koska lukema osoittautuisi joka tapauksessa liian pieneksi.

"Se, että typerys syntyy typeryksenä, on ennalta määrätty." Cipolla ihmettelee, että typeryksiä on prosentuaalisesti yhtä paljon sekä pienissä että suurissa ihmisryhmissä. Koulutustaustoilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Hakeutuipa ihminen hienompiin ympyröihin tai pakenisi Polynesian viidakoihin, eläisi riettaasti tai sulkeutuisi luostariin, ympärillä olisi aina tietty määrä typeryksiä ja se määrä ylittäisi aina odotukset.

Cipolla olettaa, että ihmiset jakautuvat neljään peruskategoriaan: avuttomat, älykkäät, roistot ja typerykset. Typerys on henkilö, joka aiheuttaa toiselle ihmiselle tai ryhmälle vahinkoa hyötymättä siitä itse tai jopa aiheuttaen vahinkoa itselleen. Avuton ihminen saattaa toimia joskus älykkäästi ja toisinaan roiston tavoin. Täydellinen roisto on sellainen, joka toiminnallaan aiheuttaa toiselle yhtä suuren tappion kuin itselleen hyödyn.

Typerykset ovat pohjimmiltaan vaarallisia, koska järkevien ihmisten on vaikea käsittää järjetöntä käytöstä. Typerys kiusaa muita vailla sen kummempia tarkoitusperiä tai suunnitelmia ja tekee sen täysin ennakoimattomasti ja täysin yllättävissä paikoissa. Typerysten kanssa veljeilystä joutuu poikkeuksetta maksamaan kalliisti, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta.

"Typerys on kaikista neljästä ihmistyypistä vaarallisin", tiivistää prof. Cipolla ja jatkaa "Typerys on vaarallisempi kuin roisto".

(Carlo M. Cipolla: Inhimillisen typeryyden peruslait. Minerva 2013)

Ytimessä

Viikko sitten ukkonen särki modemin tietokoneestamme. Kesti ennen kuin huoltomies saatiin paikalle. Hän sanoi töitä piisaavan. Nettiuutiset jäivät lukematta. Onneksi vanha, uskollinen Kaleva kolahti postilaatikkoon. Mietiskelin verkottomina päivinä, miten meidän kävisi ilman paperilehtiä.

Ihmiset ajetaan kaupunkeihin niin kuin karja aitauksiin. Ulospääsyä ei ole. Työ karkaa käsistä, unohtuu. Vaimoväki Naantalissa tuli ennen vanhaan toimeen pesemällä pyykkiä toisilleen. Nyt sellainen ei toimi. Valtiovalta harkitsee talkootyönkin verottamista.

Kaikki uusiksi on päivän iskulause. Paavo Haavikko sanoi ettei kaipaa uudistuksia. Asiat ovat jo kyllin huonosti. Lakeja tehtaillaan niin tiukkaan tahtiin etteivät juristitkaan kykene niitä hallitsemaan. Sääntöjä ja asetuksia laaditaan, mutta niiden noudattamista ei valvota.

Saksa pyrkii luopumaan ydinenergiasta vuoteen -20 mennessä. Ruotsi on tehnyt vastaavan päätöksen jo aiemmin, mutta siitä ei puhuta enää. Japani pysäytti Fukushiman onnettomuuden jälkeen ydinvoimalansa, mutta on vähin äänin käynnistänyt ne uudelleen.

Kybersodan mahdollisuus on yhtä todellinen kuin ilmastonmuutos. Sellaiseen sotaan ei välttämättä  tarvita armeijoita. Yksi tsunami pystyi tuhoamaan Fukushiman ydinvoimalan. Atomisodan mahdollisuuskaan ei ole poissuljettu. Kun olemassaolo rakentuu energian saannin ja tietoverkkojen varaan, niiden äkilliset katkokset saattavat aiheuttaa totaalista tuhoa.

Ihmiskunta on kasvanut ylisuuriin mittoihin. Suomen kaltainen pieni, puolueeton maa jää jalkoihin. Berliini, Bryssel ja Frankfurt hallitsevat. Suomi on kuulunut hyvinvointivaltioiksi kutsuttuun pohjoismaiseen perheeseen. EU:ssa se on pyrkinyt hallinnolliseen ytimeen. Suurvalta, jota EU edustaa, ei tunne eikä tunnusta hyvinvointivaltiota.

Maatalousvaltainen Suomi on kesannolla. Komeat kylät, tilat ja talot ovat tyhjentyneet. Moottoritiet ohittavat ne kaukaa. On kiire päästä osille Barentsin meren öljylähteistä. Luomuruoan sijasta syömme ennen pitkää teollista, geenimuunneltua muonaa. Rakennamme ydinvoimaloita.

Sitäkö on ytimessä oleminen?

Gryndareiden valtakunta

Isä tuossa kirjoitti hienosta suomalaisesta arkkitehtuurista ja mainitsi ylöspäin kasvavista rakennuksista teiden jäädessä ahtaalle myöhempää kehitystä ajatellen. Minusta niitä ylöspäin kasvavia rakennelmia voisi joskus kyllä käyttää ihan hyötytarkoituksiin.

Olen itse saanut seurata rakkaan kotikyläni, Oulunsalon, keskustan kasvamista (=hajoamista) 1980-luvun puolivälistä lähtien. Siinä on tarina, joka hakee vertaistaan siinä, miten pieleen niin pienellä alueella asiat voidaan laittaa keskustan rakentamisen suhteen.

Ensin saatiin keskustaan upea kunnantalo ja muutamia vuosia sen jälkeen siihen viereen uusi yrittäjätalo. Sitten alkoi syntyä tarvetta uusille kauppatiloille (en tiedä kenen mielestä, mutta veikkaan gryndareita), ja niin kuoli kylän keskusta. Kauppakeskus Kapteeni rakennettiin jostain ihan käsittämättömästä syystä mahdollisimman kauas muista palveluista.

Näin maallikon näkökulmasta ei voi ymmärtää, miksi Kapteenia ei tehty siihen keskustaan. Tilaa ei kuulemma ollut, mutta miksi ei rakennettu ylöspäin kunnantalon ja yrittäjätalon arkkitehtuurin hengessä? Olisi syntynyt hieno, upea, viihtyisä ja toimiva keskus. Terveyspalvelut olisi voinut siirtää sinne Kapteenin nykyiselle paikalle. Veikkaan, että olisi syntynyt hienoa ja toimivaa arkkitehtuuria, jossa myöskin vuosittainen kesätori olisi lopultakin toiminut luontevasti. Nyt kauppakeskus Kapteeni taistelee henkeen ja vereen, että uusi S-kauppa ei pääsisi rakentamaan Hailuodontien risteykseen. Niinpä niin, Kapteenin kaupat ovat kuolemassa, rotat lähtemässä!

Itsekin Oulunsalossa yrittäjänä toimineena voin sanoa, että se oli kaikista tekemistäni ammateista toiseksi raskainta työtä. Ei käy kateeksi kollegoille!

Markus

P.S. Koska lukijaa jäi kuitenkin vaivaamaan, että mikä se raskain sitten oli, niin sanottakoon sekin: eka luokan opettajan toimi.

"Minä en arvosta mitään!"

Oulun kesäyliopisto järjesti elokuussa 1968 laajan "Pohjola 2000" seminaarin Pohjankartanossa. Arvioitiin ja ennustettiin monenkarvaisen väen voimin, millaista elämä Pohjolassa tulisi olemaan 30-40 vuoden kuluttua. Yhtä asiaa, sitä että Suomi olisi silloin Euroopan Unionin jäsen, ei kukaan osannut uneksiakaan.

Päätösesitelmän pitäjäksi oli kutsuttu akateemikko Alvar Aalto. Hän oli kotiutunut Suomeen hankittuaan huomattavan maineen ja kuuluisuuden ulkomailta. Suomessa ei osattu ymmärtää oliko Aalto lintu vai kala. Erottajan vessa oli ensimmäinen kotimainen arkkitehtooninen työ, jonka kotimaa tarjosi. Sitä me ennakkoluulottomat älyköt kävimme Hesan reissuilla ihastelemassa.

Suomessa oli käynnissä voimakas jälleenrakennusbuumi sotien jälkeen. Julkisia rakennuksia varten järjestettiin runsaasti arkkitehtuurikilpailuja. Aallon toimisto osallistui ja voitti yleensä kaikki mihin  osallistui. Sitä kautta se sai kunnon tehtäviä. Hänet oli toki valittu jäseneksi Suomen akatemiaan, vaikka epäilijät sanoivatkin akatemian maineen olevan sen takia mennyttä.

Aalto mainitsi esitelmässään useaan otteeseen Oulun yliopiston rakennustaiteellisen fakulteetin. Se oli hänen mielestään hyvässä tasapainossa heilumatta liikaa kumpaankaan äärilaitaan. Sen ensimmäisenä johtajana toimi hänen ystävänsä sekä entinen työkaverinsa Olli Pöyry. Pohjankartanon sali oli täynnä paitsi oululaista kulttuuriväkeä, myös arkkitehtiylioppilaita.

Aalto korosti esitelmässään asemakaavoituksen merkitystä. Hän kertoi eurooppalaisista kaupungeista, jotka oli rakennettu uudelleen roomalaisten sotaleirien asemakaavoihin. Kaikkialla muuallakin kaupungit kasvoivat pelkästään yhteen suuntaan, ylöspäin. Kapeat kadut eivät sitten kyenneet hoitamaan liikennettä eivätkä muutakaan normaalia toimintaa.

Kaupungin tarjoamilla päivällisillä minut ja Erno Paasilinna oli istutettu Alvar Aaltoa ja Kalevan päätoimittajaa ynnä kaupunginhallituksen puheenjohtaja Valtteri Näsiä vastapäätä. Kaiketi arveltiin, että Pohjoisen kulttuurilehden rämäpäisinä edustajina hyvinkin sopisimme siihen. Niin kuin sovimmekin.

Aalto ylisti Näsille Oulun erinomaisuutta kaupunkirakentamisessa. Hän oli sopimassa Koskikeskuksen kaavoittamisesta. Me olimme lehdessämme arvostelleet jyrkästi Tuiran sotkuista asemakaavaa. Niinpä en malttanut olla huomauttamatta Aallolle, että olen yllättynyt siitä, kuinka paljon hän arvostaa oululaista kaupunkirakentamista.

Silloin Alvar Aallon silmät välähtivät. Hän murahti toisesta suupielestään kuin Jope Ruonansuu sivupersoonassaan: "Minä en arvosta mitään!" Kun sitten tuli kahvin ja konjakin vuoro, hän kääntyi minuun päin, kohotti lasinsa ja iski silmää.

Asia oli ymmärretty ja kuitattu molemmin puolin.

Kultainen ruokakortti

Talvisodan aattona vuonna 1939 oululainen liikemies ja hotellin omistaja Arvo Liski julkaisi "Kultainen ruokakortti" nimisen kirjasen. Se lupaa parantaa tuberkuloosin suomalaisella ruualla ja juomalla. Kun tämä tauti nostaa päätään Venäjällä, se voi tulla turistien myötä meillekin, joten Arvo Liskin neuvot voivat olla paikallaan tässä ja nyt.

Kun ruokailet tämän kortin ruokajärjestyksen mukaan, niin poistaa se lapamadot vatsastasi ja tappaa niitten munat verestäsi, sen jälkeen paranee tuberkuloosi ja hermostuneisuus, lupaa vihkonen. Liski kertoo viettäneensä 20 turhaa kuukautta parantolassa Sveitsin Davosissa. Siellä eivät auttaneet lääkkeet, ei lääkärit, ei pihkainen metsä eikä vuoristoilma.

Kirjoittaja kertoo olleensa Oulun läänin kuuluisin sairas. Hänellä oli oikean keuhkon alapäässä 4,5x 7 cm reikä, väliläppä oli pintatuberkuloottinen samoin kuin vasemman keuhkon alaläppäkin, lisäksi minulla oli munuaistauti, sydäntauti, takapukamia, napakohju ja tuberkelipaiseita, kertoo Liski. Olin täysi Latsarus, melkeinpä haudattu kaulaa myöten.

Hän oli pannut merkille ettei tuberkuloosia ole ilman lapamatoja, eikä paljon hermostuneita ihmisiäkään. Sairaalassa niitä oli ajettu pois filikoonilla, mutta turhaan. Kun hän erään toverin neuvosta otti illalla yhden täyden ruokalusikallisen haulin kokoiseksi hienonnettua valkosipulia veden kera, niin aamulla hän oli toinen mies.

Mutta, hän neuvoo, kun ajat lapamatojasi pois, sinulla pitää valkosipulin lisäksi olla ehdottomasti pöytäviinaa kotonasi. "Minä otin heti aamulla 5 cl:n ryypyn, toisen päivällä ja illalla nukkumaan mennessäni kolmannen." Tätä hoitomenetelmää on sitten jatkettava joka päivä. Valkosipulia on aterian päälle syötävä 2 gr. päivässä ja lisättävä sitä ja tavallista sipulia kaikkiin keittoihin ja muihin ruokiin mihin sipuli sopii.

Sinun on pidettävä aina saatavilla vähintäin litra viinaa. Taistelu näitä sisässäsi olevia lohikäärmeitä vastaan jatkuu. Ne nimittäin munivat suoraan vereesi ja tässä juuri on tuberkelin suurin salaisuus. Koukkuleukalapamatojen ulosajossa menee 1 ja 2 asteen tuberkuloottiselta aikaa vähintäin 3 kuukautta ja 3 asteen tuberkuloottiselta vähintäin 6 kuukautta.

Maidosta ja piimästä on kokonaan kieltäydyttävä sillä ne ovat lapamatojen suurinta herkkua. Jos niitä käytät niin tämän kirjan neuvot eivät auta. Sairaan on saatava yksi kerta päivässä sianlihaa 100-150 gr, ja samoin raavaanlihaa, joko sopassa, paistettuna tai keitettynä. Kaikki happamet marjaruat ovat täyterehuna kaikille ihmisille parhaita.

Kirjoittaja päättää kirjasensa laajaan "alkohoolin" ylistykseen. Raitis kansa rappeutuu hänen mukaansa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. "Meidän viinamme on ala-arvoista 32% litkua, se ei suojaa lapamatotartuntaa vastaan, vaan turvottaa vatsan ja on nautintona myös jo kasvaneille lapamadoille. Se ei polta niitä pois kuten 50% ruokaviina tekee."

Liski aikoo kirjoittaa tohtori Durbanille Davosiin, joka oli 14 vuotta sitten pyytänyt häntä kertomaan terveydentilastaan. "...nyt minä kyllä kirjoitan hänelle ja ilmoitan, että minä en tuberkuloositautiin tule koskaan kuolemaan, koska olen nyt jo terveeksi onnellisesti parantunut tämän kirjan hoitomenetelmän mukaan."

Maailmanselitys

1900-luvulle asti tieteellinen maailmankuva oli perustunut aristoteeliseen käsitykseen staattisesta universumista. Mikään koskaan ei ollut alkanut eikä tulisi päättymään. Sitten 3. luokan asiantuntijana Bernin patenttitoimistossa työskentelevä virkamies löi fyysikkojen ällisteltäväksi kaavan E = mc². Hänen nimensä oli Albert Einstein.

Jumala ei pelaa noppaa, oli mies sanonut ja tarkentanut maailman alkaneen joskus 15 miljardia vuotta sitten nollapisteestä. Siis tyhjästä. Avaruus oli hänen mukaansa täynnä nollapiste-energiaa ja se oli suurin kaikista energioista. Nollapiste oli aikanaan räjähtänyt päästäen valloilleen kaiken energiansa. Se loi tämän kaikkiin suuntiin edelleen laajenevan maailmamme kaikkeuden.

Yleinen suhteellisuusteoria ei tiedä mitä oli ennen alkuräjähdystä. Varmaan se oli edellinen loppuun käytetty maailmankaikkeus. Kerrotaan ettei suhteellisuusteoriaa pitkään aikaan ymmärtänyt kuin yksi tiedemies ja hänkin väärin. Vähitellen opittiin kuitenkin käsittämään, mitä Einsteinin lanseeraama neljäs ulottuvuus tarkoitti.

Siihen asti olimme eläneet kolmiulotteisessa maailmassa: pituus, leveys ja korkeus. Nyt tuli aika mukaan. Pystyttiin osoittamaan, että ääntä nopeammassa suihkukoneessa kello kävi hiukan hitaammin kuin maissa. Korkeamman matematiikan puolella selitettiin, että valon nopeudella kiidettäessä aika pysähtyisi koppinaan. Sitä ei pystytä kokeellisesti todistamaan, koska ihminen ei pääse valon nopeutta lähellekään.

"Olen jälleen sorkkinut painovoimateoriaa tavalla, joka riittäisi syyksi, jos minut haluttaisiin sulkea hullujenhuoneelle", Einstein kirjoitti. Häntä nimittäin huolestutti maailmankaikkeuden tuhoutuminen loppurysäykseen niin paljon, että hän lisäsi yleiseen suhteellisuusteoriaan kosmologisen vakion, jollaisesta ei ollut mitään havaintoja ja jota hän itsekin myöhemmin piti emämunauksena.

Nyt kuitenkin tiedemiehet, matemaatikot etunenässä pitävät kosmologista vakiota hyvinkin mahdollisena. Siihen ei kuitenkaan riitä neljä ulottuvuutta, vaan tarvitaan 10, tai peräti yksitoista. Jos aika-avaruus on vielä jotenkin käsitettävissä, nämä uudet ulottuvuudet ovat niin pieniä ettei niitä voi havaita nykyisillä laitteilla lainkaan. Ne ovat yhtä tosia kuin matematiikka.

Em. perusteella maailmankaikkeutemme ei päätyisikään loppurysäykseen, vaan laajenee ikuisesti - kunnes vähitellen jäähtyy ja menehtyy lopulta lämmön puutteeseen, lämpökuolemaan. Olisiko se nyt sitten parempi vaihtoehto kuin se toinen, nimittäin kutistuminen ja kuoleminen lämpöhelvettiin?

Vai meneekö kaikki lopulta ihan toisin? Ja mitä se meille kuuluu!

Jonkun puolella jotain vastaan

Minäkin täällä tänään, viimeinkin. Isä tuossa alla kirjoitellut hienoja juttuja - hänellä näköjään tyyli yhä vain paranee iän myötä! 

Tässä äskettäin muutama jenkkituttavani oli huolissaan siitä, että heidän presidenttinsä piti pitkän puheen ilmaston muutoksesta. Heidän mielestään presidentti yrittää tuolla tyhjänpäiväisellä asialla johtaa ihmisten huomion pois niistä asioista, jotka oikeasti olisivat tärkeitä. Heidän argumenttinsa olivat nasevia, mutta toisaalta samoilla argumenteilla olisi voinut teilata heidänkin näkemyksensä. Yllättävää oli minusta se fanaattisuus ja yksisilmäisyys, jolla he asiansa ilmaisivat.

Ymmärsin aika pian, ettei heidän kanssaan kannata jatkaa keskustelua tuosta aiheesta sen enempää kuin vaikkapa julkisesta terveydenhuollosta, koulutuksesta, tai muistakaan heidän nykyisen presidenttinsä tärkeinä esiin nostamista asioista. Sitä en tiedä, johtuuko heidän asenteensa presidentin puolueesta vai ihonväristä. Vaikutti kuitenkin siltä, että jokainen heille esitetty 'hyväksytystä kaavasta' poikkeava mielipide kimpoaa pois, ja jokainen hyväksyttyyn kaavaan sopiva mielipide otetaan heti lämpimästi vastaan. He olivat selvästikin jonkun puolella jotain vastaan.

Kuulostaako tutulta? Samaan mustavalkoisuuteen törmää kaikkialla, koska sellaisia me ihmiset olemme. Samaan aikaan, kun uskovaiset ovat lähettämässä ateisteja helvettiin, ateistit huutelevat varoituksia uskovaisista. Yhdet ovat poliittisesti yhtä mieltä, toiset toista. Yhdet ovat hiphoppareita, toiset rokkareita. Toisten mielestä kuolemantuomio tappamisesta on oikein, toisten mielestä ei. Joidenkin mielestä yhdistyksessä voidaan kaapata valta enemmistön niin halutessa, toisten mielestä ei. On oltava jonkun puolella jotain vastaan. 

Pahimpia ovat kuitenkin he, jotka eivät ole kenenkään puolella ketään vastaan. He, jotka katsovat asioita asioina ja ottavat niihin kantaa kulloisenkin asian ja tilanteen mukaan. Kiistakumppanien silmissä he ovat kelvottomia kelmejä, pahimpia pettureita, nuoleskelijoita, kätyreitä ja joo-joo-miehiä/naisia, joilla ei ole omaa mielipidettä ja jotka vain sotkevat koko taistelutantereen. Kumpikaan osapuoli ei tee heillä mitään, koska he eivät ole kummankaan puolella toista vastaan, vaan sekoittavat taistelua nostamalla keskusteluun yksittäisiä asioita. 

Ihan tosi, onko tämä yhteiskuntamme rakennettu niin, että on pakko kuulua johonkin ryhmään, aatteeseen tai ideologiaan? Onko niin, että omaa ääntään ei kertakaikkiaan vain voi saada kuuluviin? Onko niin, että on pakko äänestää jotain puoluetta ja luottaa siihen, että se puolue sitten toimii haluamallani tavalla, eikä vain aatteen puolesta toista aatetta vastaan?

Vai onko niin, että nykyteknologia mahdollistaisi suorat kansanäänestykset asiassa kuin asiassa, jolloin hallituksesta, eduskunnasta, valtuustoista, yhdistyksistä ja jopa taloyhtiöistä voitaisiin vähentää porukka minimiin? 

Päättäjät eivät halua tätä, koska se ei kuulemma toimi. Sveitsissä se kuitenkin kuuluu toimivan jo aika hyvin. 

Pitää siis olla jonkun puolella jotain vastaan? No, meitsi on uudistamisen puolella vanhanaikaisuutta vastaan... se on aina johtanut lopulta parempaan. Paitsi silloin, kun se alkoi. 

Henk.koht.terv.tiedote

Katson asialliseksi tiedottaa lukijoilleni voinnistani. Ilmoitetaanhan vuosittain presidentinkin terveyden tilasta olennainen. Meillä on yhtä paljon valtaa ja molempien tekstejä luetaan ympäri maailmaa. Ainakin minun. Tarkistin tilastoista, että tätä blogia luetaan tasatarkkaan kymmenessä eri maassa.  Terveisiä vaan!

Mutta asiaan. Oli pakko lähteä terveyskeskukseen kipeytyneen olkapään takia. Hoitaja oli ensin tsekannut muistin kysymällä syntymäaikani. Selvittyäni siitä otettiin sydänfilmi, verikoe ja verenpaine. Lääkäri oli nuori kesälomasijainen. Hän päätteli tietokoneen näytöltä ettei minua mikään vaivaa.

Kysyin lääkäriltä voiko käsivarren oireille tehdä jotain, olipa tietokone mitä mieltä hyvänsä. Hän sanoi ettei voi. Niinpä käännyin erään tuttavani puoleen. Hän purskahti nauruun kuultuaan millä tavoin olin hankkinut itselleni jäätyneeksi olkapääksi kutsutun rasitusvamman. Kerroin saaneeni sen lukemalla Platonin koottuja teoksia.

Se on tosi kuin vesi. Luen nimittäin sängyssä ja koska olen vasenkätinen, kannatan kirjaa aina samalla tavalla vasemman käden varassa. Saavathan ihmiset rasitusvamman, ns. hiirikäden paljon keveämpää vempainta käsittelemällä kuin jotakin Platonin koottujen 4. osaa. Osia on kaikkiaan 7.

Tuttavani sanoi rauhoituttuaan, että haudo ensin kipeää kohtaa kylmällä ja siirry sitten kevyempään lukemistoon, niin kyllä se siitä! Voit myös harjoitella kirjan pitämistä oikealla kädellä. Sitä kutsutaan elinikäiseksi opiskeluksi. Niin tein ja olkapää lähti paranemaan.

Vaikka olen lukenut kaiken maailman geriatriat, niin parhaat neuvot olen saanut yksityisiltä viisailta. Eräs sellainen on Henry Ford. Puuhailtuaan liukuhihnan äärellä vielä vanhanakin hän sanoi, että istahdan aina välillä kun voin tai pistäydyn makuulla.

Sovellan tätä neuvoa käymällä aina tunnin välein makuulla radiouutisia kuunnellen. Talonmiehen ominaisuudessa joudun tekemään kaikenlaista pitkin päivää. Ellen katkaise puuhiani muutamaksi minuutiksi riittävän usein, väsyn tolkuttomasti. Kun keho lepää, ajatukset tarkkailevat maailman menoa.

Tänään maailman johtava suurvalta jahtaa kahta miestä siksi, että he ovat kertoneet vakoilukoneistosta, jota ei pitänyt olla olemassa. Kuka tässä on syyllinen?

En tiedä.

Työkalupakki

Valtiovarainministerin saavuttua neuvotteluista, hän kertoi asioiden sujuneen Suomen kannalta hyvin. Pitäisikö kriisirahaston maksella epäonnisten pankkien vanhoja velkoja aiheutti skismaa. "Meidän kantamme on edelleen entinen tältä osin, että me emme kannata sitä. Mutta näimme osana kompromissia mahdolliseksi pitää se työkalupakissa mukana, ministeri sanoi Luxemburgissa."

Kuvittelen Täti Tiukan saapumista neuvotteluihin. Ensi töikseen hän rämäyttää työkalupakin pöydälle. Hollannin ja Ranskan ministerit kohauttavat kulmiaan ja vilkaisevat merkitsevästi toisiaan. Saksan Schäuble ei sano mitään. Hän on jo sanonut, että neuvotteluiden epäonnistuminen johtaisi koko EU:n repeämiseen.

Mietin kulkevatko muut ministerit neuvotteluissa ilman työkalupakkia. Ruotsalaisia näissä seuroissa ei ole koska eivät älynneet liittyä euroon. Ei ihme, että he vähättelevät ministerimme saavutuksia."Kotimaahan orientoitunut poliitikko. Teki ison numeron saadakseen vakuudet Suomelle kriisimaista. Noilla vakuuksilla ei ole mitään merkitystä todellisessa maailmassa. Hän ei ole jättänyt mitään muuta vaikutelmaa EU-tasolla. Passiivinen. Ei vaikutusvaltaa." (Henrik Brors, Dagens Nyheter)

Itselläni on kaksi työkalupakkia. Toinen on sininen peltinen, toinen musta ja muovinen. Sininen on kenkälaatikon alla eteisessä, musta keittiön siivouskomerossa. En tarvitse niitä koskaan. Mitä tekisin esim. putkipihdeillä, koska uusitussa putkistossa ei ole yhtäkään kierrettävää liitosta. Hieno hylsysarja voisi sopia auton korjaamiseen, mutta minulla ei ole Ladaa.

Aika on ajanut molempien työkalupakkieni ohi. Ainoa mitä omakotiasuja tarvitsee on vasara, tongit, saha ja ruohonleikkuri. Mietin kuinka paljon rahaa olen haaskannut turhiin työkaluihin. Tunnustan paheeni, olen köyhän sota-ajan lapsi. Hyviä työkaluja ei saanut mistään. Päätin joskus hankkia kunnon työkalupakin.

Kriittiset lukijani voivat ajatella, että olen poropeukalo, tumpelo, jolla on peukalo keskellä kämmentä. Sellainen ei tee työkalupakilla mitään. Ja mitä tekemistä sillä on asiaan vihkiytyneiden, korkeasti koulutettujen ministereiden kanssa. Luulenko minä, että jos Jumala antaa viran, niin hän antaa taidonkin.

Näinhän minä ajattelen pakostakin, kun ajattelen ministereidemme taustoja. Konfutse sanoi viisaasti, että älkää puuttuko valtion asioihin ellette kuulu hallitukseen. No en kuulu, mutta kai tässä sentään työkalupakista voi puhua. Ministerin työpakissa on salainen ase, joka kyllä on kaikilla EU-mailla ilman työkalupakkiakin.

Ministerimme mukaan yksi Suomen keskeisistä tavoitteista oli, että päätökset kriisirahaston pankkituesta tehdään aina yksimielisesti. Tällöin Suomi tai mikä tahansa muukin euromaa voi myös estää ne. Työkalupakissa siis on väline, jolla taloudellinen mielettömyys voitaisiin katkaista heti.

Olen satavarma ettei sitä työkalua tulla koskaan käyttämään.

Erakon päiväkirjasta

En tiedä, kirjoittavatko erakot päiväkirjoja ja jos kirjoittavat, antavatko niitä julkisuuteen. Luulen etteivät kirjoita ja jos kirjoittavatkin, niin pitävät niitä visusti pöytälaatikossa. Muuten eivät ole oikeita erakoita, vaan näyttelijöitä. Heitä on ja hyvinkin kuuluisia. Toiset ovat nousseet asumaan pylvään nenään, toiset ahtautuneet tynnyriin.

Erakoissa on vetovoimaa. Heitä on tultu katsomaan vaikka asuisivat kaukaisissa erämaissa. Mitä he oikein meinaavat eristäytyessään yhteiskunnasta? Eikö heitä kiinnosta, mitä EU:ssa tapahtuu tai puhkeaako kybersota? Erakko on sanoutunut irti yhteiskunnasta. Hän ei näytä ajattelevan maailman menosta hyvää eikä pahaa.

Jos hän elää hyvän ja pahan tuolla puolen, hän muistuttaa lähinnä filosofia. Ei jotakin Himasta, joka isosta rahasta lupaa oivallisia ennustuksia. Erakko elää kerjuu-asteella lupaamatta kenellekään yhtään mitään. Taiteilija voi tahtomattaan joutua erakon osaan, kuten joku Palsa.

Työttömät joutuvat myös tahtomattaan erakoitumaan. He ovat kasvava kansanlaji maailmassa. Britannian prinssi Philip herätti pahennusta kehottaessaan työttömiä tyytyväisyyteen. Heille maksetaan ettei tarvitse olla työssä. Prinssi tietää mistä puhuu joutuessaan pilaamaan elämänsä joutavissa edustustehtävissä.

Erakot eivät käy eivätkä näy iltalehtien julkkispalstoilla. Se on katkeamaton nauha samankaltaista väkeä, joka tahtoo erottautua. Äkkirikastuneet esittelevät myös kernaasti puolisoitaan ja muuta omaisuuttaan. Suurrikkaat pysyvät piiloissaan, mutta maailman johtajat näyttäytyvät suureellisesti henkivartijoiden ja poliisiarmeijoiden suojissa.

Suuret omaisuudet ovat hankalia hallita. Sellaista taakkaa ei soisi kenellekään, mutta ehkä sellaiseenkin vain joutuu niin kuin köyhyyteenkin. Kummankin parissa on vaikea viihtyä. Maailman mahtavat ja muut rikkaat eivät pääse ovestaan ulos ilman henkivartijoita. Köyhät puolestaan eivät pääse sisälle paljon mihinkään.

Luostarilaitos ennen vanhaan poimi suojiinsa yhteiskunnasta eronneita ja karanneita. Luostareista tuli yliopistoja ennen yliopistoja. Joutessaan turhautuneet älypäät saivat rauhassa pakertaa mieluisia asioita. Siellä viljeltiin ja jalostettiin kasveja, tehtiin oivallista munkkilikööriä, kirjoitettiin ja kuvitettiin kirjoja. Luostareihin ihmiset pakenivat turvaan sodilta ja muilta pahoilta taudeilta.

Erakko on sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Jos jossakin vielä sellainen yrittäisi olla, tuntematon hän ei olisi. Hänen henkilötietonsa ja ajatuksensa löytyisivät taltioituina maailman nettiarkistoista.