Keitä ne on ne sankarit ... joita koko valtakunta arvostaa?

Mika Waltarilta kysyttiin, miltä tuntuu olla kuuluisa. -Se tuntuu siltä kuin pitelisi märkää saippuaa, hän vastasi. Charlie Chaplin vieraili kuuluisuuteen nousunsa jälkeen kotikaupungissaan Lontoossa. Siellä sattui samaan aikaan olemaan Mahatma Gandhi, jonka Chaplin halusi ehdottomasti tavata. -Kuka on Chaplin, oli Gandhi kysynyt.

Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Julmien hallitsijoiden haamut tuntuvat elävän aikakaudesta toiseen. Kuuluisuuden tavoittelu liittyy narsismiin ja vallan himoon. Vallan tahto on Nietschen mukaan ihmisen ja muunkin eläväisen perimmäinen tahto. Ei tarvitse olla kummoinenkaan pomo, ennenkuin osoittaa kaapin paikan alaiselleen hallitsijan ottein.

Jos maalla on heikko puolustuskyky ja -tahto, syntyy tyhjiö, joka pyrkii täyttymään ulkopuolelta käsin. Ruotsissa toisen polven maahanmuuttajat ovat alkaneet mellakoida. He haluavat päästä osille samaan hyvinvointiin, minkä näkevät alkuperäisväestöllä olevan. He haluavat valtaa. Ennustetaan, että 50-luvulle tultaessa Islam olisi ottanut vallan Euroopassa.

Kuuluu ääniä ollaanko meilläkin menossa Ruotsin suuntaan tässä asiassa? Ei olla, sanovat toiset. Meillä onneksi on vähemmän maahanmuuttajia. Nyt ymmärretään ettei kotiuttaminen sujukaan toivotulla tavalla. Mikään ei suju millään tavalla. Meille piti tuleman työvoimapula, tulikin pula töistä. Kuka sanoikaan, että  ennustaminen on vaikeaa - varsinkin tulevaisuuden.

Paavi on epäilemättä hyvin kuuluisa. Kun Franciscus vihittiin tehtäväänsä, maailman suuret johtajat olivat paikalla painaen nöyrästi päänsä rukoukseen. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään eikä tiedä edelleenkään muuta, kuin että hän tuntuu jatkavan edeltäjiensä tapaan. Keskiajalla paavin anekauppa tuli tunnetuksi kautta katolisen maailman: kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.

Yritän tässä hahmottaa kuuluisuuden olemusta. Ihminen on aina etsinyt kuolemattomuutta. Suurimmat nimet näyttävät syntyneen historian hämärästä. Uskonnot ovat tuottaneet Jeesuksen ja Muhamedin, Konfutsen ja Buddhan... He eivät itse ole kirjoittaneet mitään. Sen ovat tehneet oppilaat, joista  useimmat eivät koskaan ole tavanneet opettajaansa.

Sokrates on todistettavasti ollut olemassa. Hän on kuitenkin Platonin kirjallinen luomus. Toden puhujalle käy yleensä huonosti. Niin tässäkin tapauksessa. Sokrateen nimiin Platon saattoi kirjoittaa omia tulen arkoja mielipiteitään. Kaikki kuuluisimmat sankarit ovat ikäänkuin tyhjästä luodut. Onko oikeita sankareita olemassakaan?

 J. Karjalainen päättelee todennäköisin perustein laulussaan, että sankareita oomme  kaikki - elämän sankareita.

Me ollaan sankareita kaikki
kun oikein silmiin katsotaan
me ollaan sankareita elämän
ihan jokainen

Ei oo ketään kotona

Mitä muuta 8-kymppinen voi olla kuin vanhanaikainen. Kysyn vain. Koska isäni oli yksityisyrittäjä, meille Viipuriin hankittiin heti puhelin, kun sellainen ihmeväline ilmestyi käyttöön ja radio. Mummo ei uskaltanut koskea puhelimeen. Kun hän oli yksin kotona puhelimen soidessa, hän meni sen lähelle sanoen kuuluvasti: ei oo ketään kotona!

Radiosta kuuntelin, kuinka Mikki hiiri oli merihädässä. Isä oli kova hankkimaan uusia vempaimia. Gramofonia hän ei sentään voinut hankkia, koska äiti oli tiukka uskovainen. Autot sen sijaan olivat viimeistä mallia. Niinpä, kun talvisota syttyi, me pakenimme Viipurista upouudella Plymouthilla.

Isä oli saita tai sanoisinko säästäväinen. Hänellä oli aina rahaa. Minullakin on. Sen taidon opin isältäni. Sitä pidetään vanhanaikaisena. Rahaa ei pidä makuuttaa pankissa, vaan panna poikimaan, sanotaan. Ei se ole poikinut, vaikka kaikki on pantu menemään. Nyt valtio kyllä säästää, mutta raha vain vähenee. Se on omituista. Pankeillakaan ei ole rahaa.

Sota yhdisti ja tasa-arvoisti suomalaisia. Isäkin oli sanonut pankinjohtajalle, joka ei ollut myöntänyt lainaa, että mitäpä me kaksi köyhää yhdessä teemme. Hän oli siirtänyt talletuksensa toiseen pankkiin. Rasismia tai koulukiusaamista ei tunnettu, vaikka jouduinkin turvallisuussyistä tekemään koulumatkani palosolien kautta.

Aikaa oli paljon enemmän kuin nykyisin. Ukko-Pekka veturi veti pitkää junaa Oulusta Helsinkiin kellon ympäri. Nyt nuoret pitävät sähköpostia hitaana viestintävälineenä. Minulle facebook on liian nopea. Kun lähdin jatko-opinnoille Pariisiin, matkustin rahtilaivalla Toppilasta Rotterdamiin viikon. Viivyin Pariisissa yhtä soittoa 8 kuukautta.

Missään ei voi olla niin piilossa kuin suurkaupungissa. Varsinkin siihen aikaan. Saattoi mennä pari kuukautta etten kirjoittanut kirjettä kotiin - en edes Airille. En minä hunningolla ollut, vaikka asuinkin Pigallen lähistöllä. Olin vegetariaani enkä käyttänyt alkoholia lainkaan.

Kun nyt puntaroin ajan kulua ja vertaan tätä aikaa entiseen, tunnen itseni vanhanaikaiseksi. En minä miksikään ole muuttunut, vaikka Markuksen 15 vuotta sitten tekemä "100kuvaa Oulusta" oli ensimmäisiä nettinäyttelyitä maailmassa. Puhelimeni on salainen.

Se ikäänkuin viestii: Ei oo ketään kotona.

Kulttuuriväki ällistelee Guggenheim hanketta

Kun poliitikot salassa puuhaavat taidehankkeita, silloin on piru merrassa. Taiteesta ei ainakaan voi olla kysymys. Poliitikot nimittäin eivät ole kiinnostuneita taiteesta. Jos joku osoittaa yhdenkin esimerkin, niin kysymys on poikkeuksesta, joka vahvistaa säännön. Onhan yleisesti tiedossa, että kulttuuriin suuntautuvan poliitikon ura on tuhoon tuomittu.

Nyt tämä jo kerran haudattu Guggenheimin taidemuseohanke Helsinkiin nostaa yllättäen päätään jälleen. Taideväeltä ei tietääkseni ole kysytty mitään. Kulttuuriministerikin äimistelee. Hankkeen toteutuminen olisi melkoinen rakennemuutos aikana, kun rahapula vaivaa niin, että pienet kotiseutumuseotkin joudutaan sulkemaan.

Jos vaikka tällainen Suomen oloissa jättiläishanke saataisiinkin pystytetyksi yksityisin varoin, niin käytännössä se ennen pitkää ajautuisi veronmaksajien syliin. Silloin viimeistään kävisi ilmi, että kysymyksessä olikin kulttuuripoliittinen invaasio, usalaisen etulinnakkeen rakentaminen itää vastaan.

Venäjä siirtää Viipuriin taideaarteita Eremitaasista. Siellä on entisöity hieno taidemuseo. Tuskin venäläisetkään poliitikot rakastavat taiteita, mutta he tietävät taiteen poliittisen merkityksen kriisitilanteissa. Sodissa joko hävitetään vastapuolen kulttuuri tai  se ryöstetään.

Kansakunnan identiteetti lepää kahden  jalan varassa: talouden ja kulttuurin. Taide on sen näkyvin muoto. Kun nämä hävitetään, niin kansakuntaa ei enää ole olemassa. Pakolaiset ovat oiva esimerkki maansa menettäneistä. Guggenheimia voidaan perustella sillä, että kysymyksessä on hyvän sanoman, sivistyksen levittäminen taiteen avulla. Ennen samaa tehtiin uskonnon varjolla.

Solmon R. Guggenheimin säätiö on Helsinki hankkeen takana. Hän oli kaivosalalla rikastunut taiteen kerääjä, nimenomaan modernin, ei esittävän taiteen keräilijä. Hänen veljentyttärensä Peggy oli miljoonaperijätär, jonka isä kuoli Titanicin turmassa. Peggy vaikutti 1920-luvun Pariisissa eläen boheemielämää epäsovinnaisissa taiteilijapiireissä. Heidän kauttaan paras moderni eurooppalainen taide kulkeutui Amerikkaan.

Nyt siis Guggenheim levittäytyy eri puolille maailmaa modernia amerikkalaista taidetta markkinoiden. Se on häikäilemätön valtausyritys. Wäinö Aaltonen kertoi minulle käyneensä 1950-luvulla Guggnheimin taidemuseossa New Yorkissa. Hän sanoi etsintöjensä jälkeen löytäneensä sieltä yhden teoksen, jota hän piti taiteena.  Aaltosen mukaan kaikki Suomen taiteeseen suunnatut varat menevät ulkolaisen taiteen hyväksi.

Suomalaista identiteettiä tuhotaan leveällä rintamalla.

Flow

Flow tarkoittaa virtaa. Siitä on tullut muotisana ja -tapa ilmaista erilaisia asioita. Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, tiesi antiikin filosofia. Ei tietenkään voi, koska virta ei pysähdy hetkeksikään. Uutisvirta erilaisissa medioissa näyttää yötäpäivää mitä kauheuksia maailmassa tapahtuu. Kaikesta kilpaillaan  telkussa. Huomenna ei muista kuka tänään voitti mestaruuden ruuanlaitossa tai tanssissa. Flow kuittaa samantien tapahtuman nähdyksi ja haudatuksi.

Meillä on sellainen harhakuva, että Flow tekee meistä viisaita. Kun joku filmitähti lähtee kiertämään maailmaa kuvaaja kintereillään, meistä tuntuu, että tietomme lisääntyy sohvaperunana telkusta seuratessamme hänen seikkailujaan. Matkailuhan avartaa, sen tietävät Tallinnassa pistäytyvät puhumattakaan Thaimaan matkailijoista. Se on Flowta. Onni asustaa aina jossakin muualla kuin missä satun olemaan.

Missä olit lomalla on vakiokymys lomalta palaavalle. Jo keskiajalla Pascal  kirjoitti, että ihmiset matkustavat kaukomaille pelkästään siksi, että voivat kertoa siitä tuttavilleen. Jos ihmiset hoitaisivat työnsä ja pysyttelisivät mökeissään, niin monilta harmeilta vältyttäisiin, hän lisäsi.

Eräs nuori mies  kertoi, kuinka hän työttömyyskorvauksilla pistäytyy silloin tällöin Tallinnassa voidakseen hetken tuntea itsensä varakkaaksi. Pinnalla on pysyttävä elämän virrassa millä keinoin hyvänsä. Kevyt tavara ja heppoiset aatteet pysyvät pinnalla, niitä virta vie ja tuo.

Maailmaa parannetaan koko ajan. Siinäkään työssä ei auta pysähtyä, saati perääntyä vaikka mikä olisi.
Ilman tuliaseita rauhan työtä ei voi tehdä. Joskus puhuttiin rauhaan pakottamisesta, kunnes huomattiin sellaisen puheen viittaavan väkivaltaan rauhan sijasta. Ei niin sopinut puhua. Kuitenkin aseteollisuus lienee ainoa teollisuudenhaara, jossa ei ilmene työttömyyttä.

Flow aiheuttaa ettei mihinkään ehdi perehtyä kunnolla. Pysähtyminen hirvittää, sitä painuu pohjaan jos pysähtyy tai ainakin vaipuu pinnan alle. Tukehtuu. Antiikin Kreikassa eräs koulukunta väitti ettei liikettä ole olemassakaan. Diogenes irvileuka näytti konkreettisesti liikkeen olemassaolon. Hän lähti väittelytilaisuudesta kävelemään. Kuusamolainen kirjailija Reino Rinne sanoi: kaikki muuttuu eikä mikään muutu.

Minä tunnustaudun filosofian harrastajaksi. Kultahippuja siinäkin lajissa on vaikea löytää. Tiedon etsiminen on työlästä puuhaa. Ja jos jotakin sattuu löytämään ei sillä tässä mediaflowssa ole käyttöä.

Sitten me syötiin

Isäni kertoessaan lapsuutensa ja nuoruutensa huimista seikkailuista, päätti tarinansa usein sen huippukohtaan, kuin voiton merkkiin: sitten me syötiin! Oli nautittu "nuorta maituu", kananmunia ja voita leivän päällä.

Suomalaiset, eritoten karjalaiset olivat ruokkineet itäistä naapuriaan kautta historian. Isäni muisti paimentaneensa lapsena karjaa Pietariin. Sisällissodan aikana hänet oli värvätty punaisiin. Silloin hän pakeni Venäjälle, tuttuun maahan. Kuka kieltäytyi liittymästä, hänet vietiin saunan taakse tietyin seurauksin.

Ruoka oli ja on maailman tärkein asia. YK kehottaa ihmisiä pääsemään inhotuksestaan ötököitä kohtaan ja alkamaan käyttää niitä ravinnokseen. Kaiken maailman ötökät ovat ravinnerikkaita. Niitä myös näyttää sikiävän ihmisten tuhotoimista huolimatta.

Kuvittelen mielessäni aikakautta, kun ihmiset olivat keräilyasteella. Syötävää löytyi sen kun naposteli mitä eteen sattui. Tutkijat tietävät ihmisten olleen isokokoisempia silloin. Maanviljelys yksipuolisti ravinnon. Sitten kun keksittiin ruveta kuorimaan viljaa, se menetti tärkeimmän osan ravinnosta.

Luulin pitkään, että eläimet valikoivat tarkoin ravintonsa. Nyt on käynyt ilmi, että kalat valaita myöten ahmivat sisäänsä meressä ajelehtivaa muoviromua. Siitä ei tietenkään hyvä seuraa. Viikonloppuisin ihmiset näyttävät  mökeilleen raahaavan suunnattomat annokset grillimakkaraa kalja särpimenä. Mistäkö tiedän? No siitä, että olen tämän huushollin shoppaaja. Kauppareissuilla panee merkille yhtä ja toista.

Syömällä palkitseminen yli ravinnon tarpeen liittyy uskonnollisiin juhliinkin. Ortodoksit sentään yrittävät paastota ennen pääsiäistä, me luterilaiset emme niinkään. Kun ruoka ei enää liity ravitsemiseen, vaan siitä on tullut mässäilyn väline, ihmiset paisuvat ulos kuorestaan kuin pullataikina.

Mulla menee yli ymmärryksen, miksi juhlaruuat aiheuttavat pahan olon, miksi ihmiset joulun jälkeen yrittävät palauttaa liikakilojaan? Milloinkaan muulloin Jeesus ei ole niin kaltoin kohdeltu kuin jouluna. Päättelen ylensyömisen pohjimmiltaan liittyvän hengissä pysymisen viettiin. Se tulee jostakin hyvin kaukaa sukupolvien takaa.

On vaikea uskoa, että ihminen olisi sen älyllisempi olento kuin esimerkiksi raatokärpänen tai rotta. Viimeksimainitut ovat eläneet paljon kauemmin kuin ihminen ja todennäköisesti jäävät elämään ihmiskunnan kadottuakin. Jos maailmankaikkeuden historia on lyhyt, niin ihmiskunnan historia se vasta lyhyt on. Tai ainakin tähän asti on ollut.

Mikä eteen sitten, kun ötökätkin on syöty?

Taide aikakautensa kuvastajana

-Synnyinkautensa kuvastajana  on taide  sovittamaton historioitsija, kirjoitti Vilho Lampi aforismissaan. On vaikea kuvitella valtiota ilman taidetta. Siihen lukeutuvat arkkitehtuuri, musiikki, kirjallisuus, kuvataide, teatteri, tanssi jne. - Kaksi vuosituhatta katselee meitä, julisti Napoleon sotilailleen pyramiidien juurella Egyptissä.

Suomi todisti olemassaolonsa taidekulttuurilla vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Eliel Saarisen luoma paviljonki maalauksineen ja muine sisältöineen osoitti itsenäisen valtion olemassaolon. Sibeliuksen Finlandia oli siihen asti salassa soitettavaa musiikkia.

Hitler ja Mussolini nauttivat keskenään musiikkiesityksistä, joihin kelpasivat esittäjiksi vain maailman parhaat laulajat, kuten Beniamino Gigli ja Jussi Björling. Stalin seurasi mustasukkaisesti aikansa kirjallisuutta raivaten armottomasti ei toivottavat runoilijat näkyvistä. Ranska satsaa nykyisin paljon elokuvateollisuuteen taistellen sen avulla amerikkalaistumista vastaan.

Ruotsilla ei ole Sibeliusta, mutta heillä on Abba, jolle avataan parhaillaan museota Tukholmassa. Autoteollisuus on vaikeuksissa, mutta musiikkiteollisuus kukoistaa.
Taiteella käydään kauppaa, siihen sijoitetaan yhtä lailla kuin mihin hyvänsä arvokkaaseen malmiin tai keksintöön.

Taidetta kerätään ja pantataan. Hitler kielsi pommittamasta Firenzen keskeistä museoaluetta. Natsit keräsivät hellästi talteen taideaarteet. He rahoittivat toimintaansa myymällä rappiotaiteeksi katsomansa taideteokset, kuten Edvard Munchin taulut. Göbbels keräsi itselleen hienon taidekokoelman vanhoista mestariteoksista.

Taidekilpailut ovat muotia. Televisio näyttää niitä kyllästymiseen saakka. Monien mielessä väikkyy taiteilijan ura työuran päätyttyä. Nykytekniikka mahdollistaa helppoja toteutuksia valo- ja elokuvan sekä musiikin alalla. Internet tarjoaa näyttöpaikkoja ilmaiseksi.

Kuka hyvänsä voi sanoa mitä tahansa. Tsehov sanoi, että kuka tahansa pystyy kirjoittamaan näytelmän.  Nyt jos koskaan kuka tahansa voi kirjoittaa kirjan, tehdä äänilevyn, elokuvan tai mitä tahansa minkä taiteen alalla hyvänsä. Taide on unelmoinnin paikka, se on terapiaa...

Kuitenkin, sittenkin todellinen taiteilija on harvinaisuus. Onnellinen tai onneton harrastelija jää  harrastelijaksi. Hän ei lopultakaan sisäistä tekemisiään niihin mittoihin, mistä Eino Leinon tavoin voisi sanoa, että kalliita ovat laulujen lunnaat. Vasta silloin hän olisi asettautunut aikakautensa kuvastajaksi.

Luulevatko he minua muikuksi

Kirjoituksesi tiimityöskentelystä Markus kirvoitti minut muistelemaan. 1960-luvulla, kun Suomen televisio otti ensi askeleitaan, kulttuuripuolella yritti vaikuttaa laaja keskusteluohjelma "Nuotta". Siihen koottiin iso joukko ihmisiä keskustelemaan jostakin ajankohtaisesta aiheesta. Eihän siitä mitään kokonaisuutta tullut. Erno Paasilinna kieltäytyi kutsusta Nuottaan tokaisemalla, että luulevatko ne häntä muikuksi.

Silloin kuulin ensi kertaa puhuttavan team työskentelystä. Perustettiin mm. erilaisia aivoriihiä. Erno huomautti, että niissä pitäisi olla edes yhdet aivot mukana. Alvar Aalto piti team käsitettä liian epämääräisenä. Hän vertasi sitä tapaukseen, kun häntä pyydettiin mukaan sotaväkiaikaisten kavereiden kokoukseen. Aalto sanoi  hänellä olevan heidän kanssaan yhtä vähän yhteistä, kuin jos kokoonnuttaisiin yhteen samanlaisten kengän numeroiden perusteella.

Aloitin TV-elokuvien tekemisen 1960-luvun puolivälissä. Hyvä elokuva perustuu saumattomaan yhteistyöhön. Päteviä ammattilaisia siirtyi tv:n palvelukseen Suomi-filmistä. Heistä ei ollut puutetta, mutta aivoja ts. ideoita tarvittiin. Olit Markus 1970-luvun alussa poikasena mukana, kun ohjasin Kittilän Kaukosessa "Reidarin värilliset aistimukset" elokuvaa.Kotona äiti oli kysynyt, mitä isä siellä teki. Olit sanonut äidille ettei isä mitään tehnyt, katseli vain kun muut tekivät.
 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/reidarin_varilliset_aistimukset_41272.html#media=41280 .

Minulla oli tiimi, missä oli parhaat ammattilaiset, mitä Suomesta siihen aikaan löytyi. Olin tehnyt tarkan käsikirjoituksen, jota työryhmä toteutti. Ohjatessani Budapestissa dokumenttia Mauno Hartmannista, meillä oli oppaana sikäläisen telkun päätuottaja. Hän ihmetteli etten korottanut ääntäni kertaakaan ryhmälle. Klassinen mielikuva hyvästä ohjaajasta siihen aikaan oli, että hän huusi ja haukkui milloin kenetkin tekijöistä.
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/puun_veistaja_mauno_hartman_49505.html#media=49512

Lähtiessämme tekemään Sodankylän filmijuhlista TV-elokuvaa joku ryhmän jäsenistä ehdotti, että tekisimme kokeeksi työn käyttämättä lainkaan tekemääni käsikirjoitusta. Miettisimme yhdessä ja katsoisimme mitä tulee. Minulla oli valmis käsis mukana, mutta suostuin kiinnostuneena kokeiluun. Minä olisin yksi ryhmän jäsenistä ilman ohjaajan ominaisuutta.

Meillä oli kolme päivää aikaa. Ensimmäinen päivä meni keskustellessa niitä näitä. Yhtään otosta ei syntynyt. Kukaan ei osannut sanoa mistä aloitetaan. Luottokuvaajani Jorma Karhunen osoitti hermostumisen merkkejä. Kun seuraavana päivänä jatkui sama meno, hän sanoi että otetaanpa Eelin käsikirjoitus esille ja ruvetaan töihin. Syntyi "Punaiset kengät Sodankylässä".
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/punaiset_kengat_sodankylassa_47686.html#media=47690

Kaikki eivät voi osata kaikkea. Hyvä tiimi syntyy erilaisista ko. projektiin liittyvistä osaajista.

Kimppakivaa ja taidetta

Schopenhauerin puhe ihmisen sokeasta elämäntahdosta (kuten isä tuossa alempana kirjoitti) pitää varmasti paikkansa. Se lienee ryhmätyötaitojen ohella yksi syy siihen, että ihminen - ainoana elossa olevana ihmisten sukuun kuuluvana eläinlajina muuten - on edelleen hengissä. Hillitön halu pyrkiä aina vain eteenpäin, muualle kuin missä olemme, tekemään muuta kuin mitä olemme aina tehneet, on tuonut meidät Afrikasta alkaneen maailmanympärysmatkan kautta tähän: maapallon globaaliin asuttamiseen.

Ihmisen tuntien se ei tietenkään riitä. Kun maailma on asutettu, matkaa ei voi jatkaa eteenpäin, joten pyritään nyt sitten vaikka ylöspäin. Etsitään avaruudesta asumiseen kelpaavia planeettoja ja suunnitellaan miten matka sinne toteutetaan. Tuo saattaa olla helpommin sanottu kuin tehty, mutta kyllä se vielä tehdään.

Sokea elämäntahto lienee kaikille elollisille yhteistä, mutta ryhmätyötaitojen kehittäminen onkin varsin mielenkiintoinen juttu. Neanderthalin ihminen kuoli sukupuuttoon siksi, että aivojen laskentateho ei riittänyt enää tuon tyyppisten asioiden kehittämiseen. Isot silmät nimittäin vaativat liian paljon laskentatehoa kuvankäsittelyyn, ja se oli sitten muusta pois. Nykyihminen sai pienemmät silmät ja pystyi käyttämään aivojaan sitten muuhunkin, kuten ryhmätyötaitojen kehittämiseen. Voimme siis huoletta lopettaa isojen silmien ihailun, siinä ei ole paljonkaan järkeä.

Ryhmätyötaitojen kehittäminen on koulussakin ollut aina keskeinen asia ja sen merkitys yhä vain kasvaa. Miksi internet on keksitty, miksi Facebook on niin suosittu? Ne ovat hyviä esimerkkejä ihmisen kyvystä ja halusta kehittää ryhmätyötaitoja. Miksi tietotekniikan merkitystä korostetaan koulutyössä? Siksi, että tietoverkot tuovat ennen näkemättömiä mahdollisuuksia ryhmätyötaitojen kehittämiseen. Siis siihen tärkeimpään ihmiskunnan elossa säilymisen ominaisuuteen. Muistakaa siis hyvät ihmiset, että ne tietokoneet eivät ole siellä koulussa tietokoneen käytön oppimisen vuoksi, vaan ryhmätyötaitojen kehittämisen vuoksi!

Nyt, kun maailma pienenee ja kulttuurit sekoittuvat, ihmiskunta kohtaa jälleen kerran uusia haasteita. Taas pitää selviytyä jotenkin, taas tarvitaan ryhmätyötaitoja. Mutta miten niitä voidaan toteuttaa, kun kulttuurien väliset ristiriidat hankaavat? No, luovana eläimenä ihminen löytää keinot tähänkin: harrastukset, leikki ja taide. Asian yhtä puolta valottaa lääketieteen tohtori ja psykiatrian erikoislääkäri Eero Riikonen uudessa tutkimuksessaan "Työ ja elinvoima. Eli miksi harrastukset, leikki ja taide ovat siirtymässä työn ja hyvinvointiajattelun ytimeen?". Hiukan samaan viittasi amerikkalainen teknologisti ja tutkija Walter Bender Hämeenlinnan ITK-konferenssissä huhtikuussa. Esityksensä päätteeksi hän totesi, että kulttuurien sekoittuessa puhutut kielet ja käyttäytymistavat tulevat synnyttämään isoja haasteita. Hänen mukaansa paras tapa niiden voittamiseen on taide.

Ryhmätyötaitojen kehittämisessä tuo on mielestäni tiedostamisen arvoinen asia, tietoverkkojen hyödyntämisen ohella. Tätä on hyvä miettiä silloinkin, kun suunnitellaan erikoisluokkien lakkauttamisia ja taito- ja taideaineiden tuntimääriä yleensäkin.

Tyydytetty sika vai onneton Sokrates eli Himasen utopia Suomesta

Filosofi Pekka Himanen lähtee "Sinisessä kirjassaan" suunnittelemaan tulevaisuuden valtiota samasta lähtökohdasta kuin Platon Sokrateen suulla "Valtio" teoksessaan, nimittäin oikeudenmukaisuudesta. Himasella ei ole vastaväittäjää kuten Sokrateella oli Thrasymakhos, joka väitti ettei oikeudenmukaisuus ole muuta kuin vahvemman etu. Hän jopa väitti että vain hölmöt ovat oikeudenmukaisia. Sokrates joutui perustelemaan kantaansa niin laajasti että syntyi utopistinen kuvitelma oikeudenmukaisesta valtiosta.

Himanen väistää kiperän kysymyksen oikeudenmukaisuudesta tukeutuen Adam Simithin luomaan kapitalismin eettiseen perusteluun. Sieltä löytyy vapauttava käsite "itseintressi". Se laajentaa oikeudenmukaisuuden reiluudeksi, jota pääministeri Katainenkin on oppinut käyttämään. Jos ei voi olla takitilleen oikeudenmukainen, pitää kuitenkin pyrkiä reiluuteen. Mitä se sitten on jää arvailtavaksi.

Aluksi Sininen kirja kertoo pallostamme, joka tällä hetkellä  kuluttaa ekologisesti puolentoista maapallon verran. 2050, jos jatketaan tätä menoa, tarvitaan kolme maapalloa. Toinen raastava Eurooppaa ja varsinkin Suomea kalvava epäkohta on jokainen vanhus, siis sinä, minä ja hentunliisa.

Sininen kirja ennakoi ja näyttää tilastokäppyröin maailman talouden tilan tulevina vuosina; milloin eräät Aasian maat Kiina etunenässä ohittavat Amerikan ja kuinka Eurooppa matelee perässä. Suomen tila on sitäkin huonompi, vaikka kilpailukykyämme pidetään ensiluokkaisena. BKT ei näytä nousevan 1,5:ttä prosenttia korkeammaksi - ei sitten millään. Tarvittaisiin 3% hyvinvoinnin turvaamiseen.

Nyt alkaa kirjassa jakso, mistä Paavo Väyrynen sanoo blogissaan, että "...Kokonaisuuden Himanen kietoo filosofian käärinliinoihin".

 Himanen nimittäin ryhtyy innolla rakentamaan hyvinvointiyhteiskunta kakkosta. Jos tähänastinen hyvinvointimme on ollut pahoinvoinnin estämistä, tuleva on hyvinvoinnin lisäämistä.  Pääministerimmekin on innolla puhunut paremminvointiyhteiskunnan luomisesta. Oletetaan siis etteivät mitkään asiat ole huonontuneet viime aikoina. Unohdetaan leipäjonot ja köyhyyden ilmestyminen suomalaiseen hyvinvointiin, teollisuuden pakeneminen maasta, "säästäminen", sanalla sanoen hyvinvointivaltion alasajo kuluneen kymmenen vuoden aikana.

Suomen taivaalla ei näy pilven häivää, kun Himanen ryhtyy vyöryttämään nautittavaksemme kestävää taloutta, -hyvinvointia ja -ekologisuutta. Sininen kirja ei tahdo tietää mitään EU:n mahdollisesta ajautumisesta liittovaltioksi tai hajoamisesta, tai miten käy Suomen taloudelle jos/kun kriisimaille annetut takuut lankeavat maksettaviksi.

Sokrates oli onneton havaitessaan, että hänen kaavailemansa ihannevaltio oli toteuttamiskelvoton. Himasen tähtäin on yksilön saavuttama arvokas elämä. Jos joku kuolinvuoteellaan voi sanoa eläneensä arvokkaan elämän, hyvinvointivaltio on toteutunut. Eli tullaan klassisen kysymyksen äärelle (Mill 1863): Onko parempi olla tyydytetty sika kuin onneton Sokrates?